Kuukauden kirjat: Lastenkirjoissa tutkitaan perhettä

Suomenruotsalaisen Veronica Lasseniuksen Pikku Kakkosesta tuttu Fungi-animaatio on nyt jalostunut hyväntuuliseksi lastenkirjaksi. Fungi – Pyrstöt pyörimään (Otava, suomentanut Outi Järvinen) sisältää kaksi tarinaa Frida ja Max -ystävyksistä, jotka asuvat kiehtovan omituisessa Fungi-kerrostalossa maan alla. Aavistuksen verran enemmän olisi ollut hauska lukea maanalaisen elämäntavan järjestymisestä. Fungi-tarinoissa kerrotaan villisti pyörittävän muotitanssin seurauksista sekä maanalaisen järven pelastamisesta.

Luonnonsuojelua ilman kärjistämistä

Harvoin lastenkirjallisuudessa käsitellään ympäristönsuojelua näin luontevasti vailla tympeää kärjistämistä. Sitä vastoin Fridan mummi on tyypillinen lastenkirjan mummo: simpsakka Martta on entinen etsivä ja monin tavoin epäsovinnainen ilmestys. Ensimmäinen Fungi-kirja on kaiken kaikkiaan sympaattinen tuttavuus.

Surullinen perhe

Kirsti Ellilän lastenkertomus Johannes ja Jura (Karisto, kuvittanut Loviisa Raussi) yhdistelee mielikuvituksellista seikkailua ja surua. Dinosaurus Jura ja hänen uusi ystävänsä Johannes ryhtyvät auttamaan lähiössä asuvaa surullista perhettä. Perheen isä on työtön ja äiti on juuri kuollut. Vanhempien kuolemasta on tullut lasten- ja nuortenkirjallisuudessa huomattavasti yleisempi ja suositumpi aihe kuin konsanaan avioeroista. Onneksi Ellilä hälventää surua muilla aiheilla, vaikka kirjan lopussa vielä menetetään yksi keskeisistä eläinhahmoista. Johanneksen vanhempien arvomaailmaa kertoja kuvailee kireästi; näitä tympeähköjä vanhempiahan lastenkirjallisuudessa piisaa. Ellilä on iskevimmillään kirjoittaessaan dinosauruksen ja pojan ystävyydestä sekä kaupunkimaisemaan kätkeytyvistä salaisuuksista. Työttömyyden käsitteleminen tuntuu ajankohtaisuudessaan tärkeältä.

Lapset ympäristön asialla

Emilialla ei mene yhtään kurjasti, vaikka isällä ja äidillä on uudet kumppanit, ”eikä me olla biologisesti sukua, mutta on ne melkein kuin isä ja äiti”, Emilia selittää Paula Norosen Supermarsu tekee maalin -kirjassa (Gummerus, kuvittanut Pauliina Mäkelä). Supermarsu-sarjassa on totuttu valppaaseen yhteiskummallisuuteen: tällä kertaa lapset taistelevat puiston säilyttämisen puolesta. Liukas margariinitehtailija haluaa rakentaa puiston tilalle urheiluareenan. Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa kaupunkikuvan suojelu kuvataan lähes aina samalla tavalla: lapset uhmaavat puiston runtelijoita. Sitkeä malli lienee peräisin Leena ja Inari Krohnin vuonna 1970 julkaisemasta Vihreästä vallankumouksesta. Rikkaat tehtailijat tuppaavat niin ikään olemaan lastenkirjallisuudessa yhden muotin mukaisia. Villeimmillään Noronen on, kun hän kirjoittaa puiston kohtalosta käytävää jalkapallo-ottelua, johon avuksi saadaan peräti Diego Maradona!

Kurttunaama valvottaa

Sisarkateus on kova juttu

Eetun elämä tärähtää sijoiltaan kun perheeseen tulee uusi vauva. Sisarkateuden raskaimmista hetkistä kertoo Teija Rekola Eetu ja ruma Rusina -kirjassa (WSOY), jonka on vauhdikkaasti kuvittanut Mervi Lindman. Eetun paha mieli ja sekasortoinen olo jatkuvat kuukaudesta toiseen, joten kyse on isosta asiasta. Tekijäpari ei vähättele Eetun tunteita, vaikka kärventävä mustasukkaisuus saakin koomisia piirteitä. Poika yrittää mm. palauttaa kurttunaamaisen pikkusiskonsa synnytyssairaalaan. Tarvitaan vaarallisen draaman hipaisu ennen kuin tilanne tasaantuu. Aikuisten näkökulmasta Eetun tarina ei ole mairittelevaa luettavaa, sillä vanhemmat eivät väsymykseltään oikein ymmärrä Eetun ajatuksia.

Minuutta etsimässä

Vaikuttavan kuvakirjan juuret voivat vallan mainiosti olla tutussa satuperinteessä. Nora Surojeginin kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama Pikkupöllö (Minerva) kertoo pöllön hätääntyneestä identiteetin etsimisestä. Pikkupöllö tuo tietysti mieleen H. C. Andersenin ankanpoikasen ja monet muut epätietoiset etsijät, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu ajattomuudessaan koskettavalta. Erityistä tehoa kuvakirjaan tuovat Pirkko-Liisa Surojeginin yksityiskohtaisen tarkat kuvat. Yhtä hyvin eläinten ilmeissä kuin luontonäkymissä on vetoavaa kauneutta. Kirjan jokaiselta sivulta aistii suomalaisuuden.

Vakavaa asiaa

Kreetta Onkeli uskaltaa kirjoittaa köyhyydestä – jopa suoranaisesta kurjuudesta. Hän ei kursaile vaikeita aiheita, mutta tulee samalla venyttäneeksi ristiriitoja ja vastakohtaisuuksia. Poika joka menetti muistinsa -lastenkirjassa (Otava) seurataan neuvottomana kaupungissa vaeltelevaa Artoa. Tarinaan sisältyy sekä karmivia tilanteita että ystävystymisen hehkua. Kadonneen isän teema on vahvasti esillä, ja samaa aihetta pyöritellään tuoreessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa yleisemminkin.

Kadonneen isän jäljillä

Lapsilukija varmasti sietää aikuislukijaa paremmin kertojan aktiivisen otteen. Aikuinen saattaa kompastua puuhakkaisiin kommentteihin, jotka tosinaan tuntuvat turhan osoittelevilta. Bulevardi n kahvilassa ihmiset ”olivat pukeutuneita hienosti ja näyttivät tärkeiltä” ja ihan tavallinen sairaala näyttää konttorilta, kun se ei ollut ”ylellinen yksityissairaala”. Onkeli tulkitsee vuolaasti, kertoo ja kaitsee kädestä pitäen. Hän on lastenkirjailijana peittelemättä kasvattaja, lasta puhutteleva aikuinen.

Suuret klassikot

Kuvitusta Topeliuksen Lukemisia lapsille -kirjasta.

Epävarmana aikana julkaistaan mielellään klassikoita. Uudet suomennokset tulevat lähelle nykylasta ja ikivihreät tulevat lähelle nykylasta. Rudyard Kiplingin Alkutarinoita (Art House, suomentanut Jaakko Anhava) sisältää alkuaikojen ihmeellisyyksiä kertoen mm. miten pantteri sai pilkkunsa tai miten aakkoset saivat alkunsa. Maagisuuden keskellä kuuluu kertojan kommentoiva ääni ja varsinkin kertojan hellä lukijapuhuttelu ”Oi, pieni ystävä” on vuosisatainen aarre. Kotimaisista klassikoista vailla vertaa on Topeliuksen Lukemisia lapsille (WSOY, kertonut Kirsti Mäkinen ja kuvittanut Risto Suomi). Jälkisanoissaan Mäkinen muistuttaa, että Topelius on ”koko kansan kasvattaja”, jolla on ollut hallussaan lastenkamari ja koululuokka. Mäkinen kertoo koskeneensa satuihin milloin hennommin milloin voimakkaammin.

Valikoima on monipuolinen: mukana on loogisesti jäsennetyssä järjestyksessä niin Lapin-aiheisia satuja, itäisten maiden lumoa kuin Valtterin riehakkaita seikkailuja. Taidemaalari Risto Suomen uhkeat kuvat eivät ole totunnaisinta lastenkirjakuvitustyyliä, mutta välillä rajoja on hyvä koetella ja kurkistella muualle kuin tuttujen kuvittajien tuotantoihin. Kirja tuoreuttaa Topeliusta ja on kaikkinensa komea kulttuuriteko. Suomen Tietotoimiston jutussa (esim. Demokraatti 10.9.2013)annetaan ymmärtää, ettei Topeliuksen satuja ole pitkiin aikoihin luettu lapsille. Se ei onneksi pidä paikkaansa, sillä Topelius on elänyt innostunutta renessanssia hyvinkin jo 20 vuotta. Kuvakirjoja ja valikoimia on ilmestynyt taajaan, ja varsinkin Irja Lappalaisen suomentamasta Topeliuksen satuaarteista ja Kerttu Mannisen suomentamasta Valtterin seikkaluista tuli hyvin suosittuja. Nyt lukijoilla on varaa valita ja vertailla.

Kuvitusta Topeliuksen Lukemisia lapsille -kirjasta.

Ystävyyden tarina

Katri Kirkkopellon kuvittama ja kirjoittama Molli-kuvakirja (Lasten Keskus) tutkii torjumisen, lähestymisen ja ystävyyden mielenkiintoisia yhteyksiä. Pieni Sisu tunkeutuu suljettuun puutarhaan, jonka syövereissä Molli-nimisen otuksen talo piileskelee. Molli ei halua ketään lähelleen, mutta Sisun sinnikäs uteliaisuus saa otuksen miettimään, miltä ystävystyminen tuntuisi. Kirkkopelto on luonut pahantuuliselle örrikäiselleen syötävän suloisia piirteitä. Iloa ja tunteita opetellessaan se on hellyttävän sievistelemätön hahmo. Kahden otuksen kirjassa käsitellään suuria asioita ja aukeamille levittäytyy sekä huumoria että komeita väripintoja.

PS.

Ihan turhaa julmuutta

Kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on pesiytynyt kummallinen ilkeilemisen taipumus. Se näkyy ennen muuta siinä, että ihmisten ulkonäön perusteella tehdään julmia ja lukkiintuneita päätelmiä. Rikolliset ovat rumia, karvaisia ja turpeahuulisia ja tehtailijat rasvaisia ja lihavia.

Viisikkojen joskus kiusallisen ylimielinen ihmiskäsitys on omaksuttu empimättä 2000-luvun suomalaiseen kirjallisuuteen.

Lasten- ja nuortenkirjailijat tuskin haluavat tietoisesti olla pahantahtoisia, vaan ilmiö liittynee kulttuurissa muutenkin vallitsevaan ulkonäkökeskeisyyteen. Pelottavaa on se, että kirjailijat eivät aina ota etäisyyttä puberteettiseen arvomaailmaan, vaan myötäilevät nuorten lukijoittensa ennakkoluuloja.

Ehkä lukemisen puolesta taistelu on johtanut nuorten huvittamiseen ja mielistelemiseen?