Lapsuuden jälkeen
Anni Kytömäki kirjailja-kolumnisti
Jos onni käy, Suomeen syntyneen ihmisen elämä on alkuun melko helppoa. Huoltaja tuo ruokaa ja pitää kodin lämpimänä, maksaa harrastukset ja auttaa läksyissä. Parhaimmillaan lapsuus tuntuu siltä kuin kuuluukin: kesät ovat lähes ikuisia, joulut salamyhkäisiä, sadut suunnilleen totta.
Koska ihminen ei voi iäti rallatella, luonto on järjestänyt niin, että viimeistään 14-vuotiaana alkavat murheet. Jos lähipiiri ei niitä tarjoa, vastuulliseen aikuisuuteen valmentautuvat aivot seulovat aiheita ulkopuolelta. Huolettomuus väistyy, kun ihminen havahtuu asevarustelun, ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden katoamisen kaltaisiin yleismaailmallisiin ongelmiin.
Vuonna 1995 ranskalaiset tekivät ydinkokeita Mururoan atollilla Tyynellämerellä. Shell aikoi upottaa käytöstä poistetun öljynporauslautan Pohjanmereen. Näitä kahta tapahtumasarjaa mediasta seuratessani lapsuuteni loppui. Kaikki oli selvää: tuollaista touhua en hyväksy, jotain on tehtävä! Kun pian oivalsin vaikutusmahdollisuuksieni rajat, elämään hiipi pysyvä epätoivo.
Nyt, yli 20 vuoden jälkeen, tiede on nimennyt ilmiön. Olen oppinut, että monen muun tavoin kärsin ympäristöahdistuksesta.
Kun hakemalla haen ahdistukseen lievennystä, voin todeta, että ikääntyminen auttaa. Neljännesvuosisadan ”seurantajaksollani” luonnonsuojelu on edennyt käytännössä hitaasti, mutta ihmismielissä suurin loikin. Nuorena luonnonystävänä en olisi uskonut näkeväni ajan, jolloin yhä useammat pohtivat, luopuako lentomatkailusta.
En olisi uskonut, että jokaisen puoluejohtajan on – todellisesta kannastaan riippumatta – puhuttava ilmastonmuutoksesta tosissaan, jos haluaa säilyttää kasvonsa. En olisi uskonut, että 2010-luvulla Suomessa maanomistajalle maksetaan metsän suojelemisesta sama summa kuin metsän kaatamisesta.
Jos edistysaskelten aikajänteeksi otetaan ihmiskunnan koko historia, kuka olisi arvannut, että laji, joka monta kertaa on romauttanut yhteiskuntansa kuluttamalla resurssit loppuun, ryhtyy omaehtoisesti rajoittamaan toimiaan: laatimaan sopimuksia ja lakeja vesien, metsien, ilmaston ja eliölajien suojelemiseksi.
Ja sitten on vielä ihmiskunnan hengästyttävin, yllättävin veto: 1900-luvulta lähtien olemme perustaneet luonnonpuistoja. Ne ovat suojelualueita, joihin pääsevät vain tutkijat – suojelualueita, jotka ovat olemassa vain luontoa varten.
En ole optimisti, tuskin pessimistikään. Todennäköisesti ehdimme saada ekosysteemissä aikaan mittavaa tuhoa ennen kuin taltumme riittävästi. Hyvä muutos on käynnissä, mutta niin vitkaan, että ympäristöahdistukseen ei toistaiseksi pidäkään keksiä lääkettä.
Vaikeaa on silti kehottaa ahdistunutta pysymään ahdistuneena. Vanha neuvo on, että ahdistuksen voi kanavoida toimintaan.
Toimia kannattaa, vaikka ongelmat ylittävät käsityskyvyn. Yhden ihmisen lentoboikotti ei hidasta ilmastonmuutosta, mutta sillä on merkitystä boikotoijalle itselleen.
Suomalaiset elävät keskimäärin yli 80-vuotiaiksi. Niin kauan joudumme elämään itsemme kanssa. Kun tuntee tekevänsä edes jotain, elo säilyy mielekkäänä.
Aina on joku, joka väittää pyrkimyksiä ekologisuuteen turhiksi, koska niillä ei korjata kokonaistilannetta; yksittäinen ihminen vain kohentaa omatuntoaan. En ymmärrä, mitä vikaa omatunnon kohentamisessa on. Voimattomasta syyllisyydentunnosta ei ainakaan ole hyötyä.
Ympäristöahdistuneenakin voi kokea iloa joka kerta, kun pukkaa todellisuutta oikeaan suuntaan. Yksittäisiä ihmisiä ei myöskään ole loputtomasti. Tietyn määrän ylittäessään heistä tulee joukkovoima.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
