Lapsiköyhyyttä kannattaa torjua myös Suomessa
Lapsiköyhyys on tilastojen valossa Suomessa Euroopan vähäisintä. Silti se koskettaa yli 100 000 alle 18-vuotiasta. Lisäksi kansalaisjärjestöt ovat viime aikoina vaatineet Suomelta pontevampia toimia lapsiperheköyhyyden torjumiseksi ja YK:n lapsen oikeuksien komiteakin on antanut Suomelle suosituksen vähäosaisten perheiden tuen parantamiseksi.
Köyhyydessä kasvaneet: Pahimmalta tuntui nälkä ja vanhempien ahdistus (Vauva, 19.7.2017)
Lapsiperheiden köyhyys näkyy kouluissa – ”Oppilas voi ilmoittaa, että hirveä nälkä, kun kotona ei ollut syötävää” (Iltalehti 8.8.2017)
Mitä sitten on olla köyhä Suomessa? Joskus voi ihan arkikeskustelussa kuulla köyhyyden vähättelyä. Suomessa ei nykyään kuolla puutteen vuoksi nälkään, kuten vielä 1900-luvun alkupuolella, tai edelleenkin maailman köyhimmissä maissa. Silti esimerkiksi köyhimpään viidennekseen kuuluva miehen elinajanodote on 12,5 vuotta lyhyempi kuin rikkaimman viidenneksen. Köyhyys ei kuitenkaan tarkoita vain terveyseroja, vaan se myös rajoittaa mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan ja tehdä asioita, joita muut tekevät.
Erityisesti köyhyys sattuu lapsiin. Pelastakaa Lapset ry:n kyselyssä yli puolet vähävaraisten perheiden lapsista kertoi tulleensa kiusatuksi köyhyyden vuoksi, enemmän kuin kaksi kolmasosaa oli joutunut jäämään pois harrastuksesta ja puolet eivät olleet voineet osallistua esimerkiksi syntymäpäiville. Siinä tilanteessa ei paljon lohduta kuulla, millaista Suomessa oli joskus ennen tai miten jossain menee vielä huonommin tai että 30 vuotta sitten ei ollut älypuhelimia ja silti pärjättiin ihan hyvin.
Väitös: Etenkin rikkaimpien ja köyhimpien perhetausta periytyy (Talouselämä, 31.8.2016)
Yksi joskus kuultu väite on, että Suomessa köyhyys on oma valinta ja kaikilla on tasa-arvoiset mahdollisuudet ja lähtökohdat elämälleen. Ensimmäinen väite on jo lähtökohtaisesti absurdi. Ei kai kukaan valitsisi köyhyyttä? Toinen väite nojaa esimerkiksi ilmaiseen koulutukseen. Koulutus ei kuitenkaan peruskoulun jälkeen ole Suomessa ilmaista. Jo lukiossa kirjat on maksettava itse ja moneen yliopiston koulutusohjelmaan on vaikea päästä käymättä kalliita valmennuskursseja, puhumattakaan siitä, jos pääsykokeiden lukemisen ohella on käytävä töissä.
Ammattikoulusta tai lukiosta jopa yli 2600 euron lasku –”Hinta on sadoille perheille aivan liian korkea” (Ilta-Sanomat, 16.8.2017)
Koulutusjärjestelmä kyllä tasoittaa, muttei suinkaan poista eriarvoisia lähtökohtia; lähes kahdella kolmasosalla ilman peruskoulun päättötodistusta jääneellä nuorella oli toimeentulotukea saanut vanhempi. Lisäksi köyhyys myös periytyy voimakkaasti. Esimerkiksi niistä vuonna 1987 syntyneistä nuorista, jotka olivat itse saaneet toimeentulotukea, kolmella neljäsosalla oli myös toimeentulotukea saanut vanhempi. Kukaan tuskin voi väittää tämän olleen oma valinta. Yhtäläisistä mahdollisuuksista puhuvat ovatkin aina niitä, joiden elämää köyhyys ei ole koskettanut.
MLL:n asiantuntija: Päättäjät eivät osaa samaistua köyhien lapsiperheiden ongelmiin (Yle, 23.11.2016)
Köyhyyden pontevampi torjuminen vaatii resursseja. Joku voisikin ehkä kysyä, että vaikka köyhyyden torjuminen toki on tärkeää, onko meillä siihen varaa? Oikeammin tulisi kuitenkin kysyä, onko meillä varaa olla sitä torjumatta?
Köyhyys on yhteydessä mm. mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen yhteiskunnasta ja työelämästä sekä työkyvyttömyyteen. Nämä puolestaan aiheuttavat yhteiskunnalle valtavia kustannuksia. Esimerkiksi pelkästään suorien terveydenhoitokustannusten säästöt olisivat noin 1,5–2 miljardia euroa, jos sosioekonomisia terveyseroja ei olisi. Puhumattakaan menetetyistä työvuosista tai välillisistä kustannuksista. Kaiken lisäksi tulee vielä inhimillinen kärsimys ja oikeudenmukaisuus. Köyhyyden ja lapsiperheköyhyyden torjuminen ei siis ole missään nimessä kuluerä, vaan investointi.
Hallitukselle pyyhkeitä: Vaikutukset lapsiin sivuutettu lakivalmistelussa toistuvasti (Yle, 20.12.2016)
Lapsiperheköyhyyden torjuminen ei tietenkään ole yksinkertaista, mutta keinot siihen ovat kyllä olemassa, jos vain poliittista tahtoa löytyy. Perhe-etuuksien, kuten vanhempainpäivärahan ja lapsilisien, riittävän tason turvaaminen on melko luonnollinen keino. Lisäksi etuuksia tulee tarkastella kokonaisuutena. Myös lapsiperheiden asumiskustannusten alentaminen sekä asumistukea kehittämällä että sopivaa asuntotuotantoa lisäämällä vaikuttaa suoraan lapsiperheiden talouteen.
Myös lasten kasvuympäristöihin, kuten varhaiskasvatukseen, neuvolaan ja iltapäivätoimintaan, tulisi investoida ja taata harrastusmahdollisuudet myös vähävaraisten perheiden lapsille. Koulutuksen läpäisyä taas voi parantaa takaamalla opetukselle riittävät resurssit ja riittävän tuen, kuten koulukuraattoripalvelut, myös toisella asteella. Erityisen tärkeää on kuitenkin huolellisen lapsivaikutusten arvioinnin tekeminen aina muutoksia toteutettaessa, sillä se on ainoa keino varmistua siitä, etteivät tehdyt päätökset huononna lasten ja perheiden asemaa.
