Kuukauden kirjat: Lapset pelastavat planeetan

Inari Krohnin räiskyvästi kuvittama ja Leena Krohnin hellyttävän 1970-lukulaisesti kirjoittama Vihreä vallankumous (Tammi) on kuvakirjallisuuden klassikko liki puolen vuosisadan takaa.

Kovin kurttunaamaisiksi kuvatut kaupunginvaltuutetut päättävät rakentaa puiston paikalle pysäköintitalon ja autotehtaan. Lapset kuitenkin pelastavat puiston.

”Kaikkien kortteleiden lapset, koirat ja kissat – yhtykää”, kuuluu kirjan neuvo.

Siinä on punaposkista naiiviutta ja vilpitöntä uskoa lapsen voimaan. Samalla kun teos on dokumentti ilmestymisaikansa keskustelunaiheista, on se edelleen kiusallisen ajankohtainen. Helsingissäkin rakennetaan rantoja ja nipistetään puistoja niin halukkaasti, että Vihreän vallankumouksen viesti kaupunkiluonnon puolesta tuntuu tärkeältä. Kirjasta pitäisi kiireesti saada uusintapainos!

Teos on ilman muuta myös Inari Krohnin hehkuva taidekirja ja samalla avain sisarensa Leena Krohnin kirjallisuuteen. Jo tässä esikoisteoksessa on läsnä Riioraa-kaupunki, jonne Leena Krohn on palannut vielä 2000-luvullakin. Kirjailija pilkkaa Riioraan runsaita houkutuksia: sieltä voi ostaa kaikkea turhaa kuten automaattisia veitsiä ja naururyppyjä tasoittavia ihovoiteita. Tärkeintä kirjassa kuitenkin on yhteisestä kaupungista välittäminen.

Nuortenkirjallisuuden puolella uudisraivaaja on aurinkoinen kirjailija Britta-Lisa Joutsen, jonka kirjassa Saaressa kasvaa omenapuu (WSOY) vuodelta 1972 Sanni viettää kesää isoäitinsä luona Muskottisaarella Porvoon saaristossa.

Tulevaisuutta varjostaa se, että naapurin liikemies uhkaa rakentaa saarelle tehokkaan lomakylän. Sanni ryhtyy voitokkaaseen taisteluun saaren puolesta ja haaveilee kirjan lopussa jo ekologin ammatista ja kansainvälisen luonnonsuojeluyhdistyksen jäsenyydestä.

Saarikirja on kesää tulvillaan, mutta sisältää myös koomisen jyrkkiä asenteita. Liikemiehenkeikula kuvataan klubitakkiseksi pintaliitäjäksi ja kaupunkilaiset matkaradiota huudattaviksi hienostelijoiksi. Maalaiset ja saaristolaiset ovat niitä oikeita ihmisiä.

Kirjasta tuli hyvin suosittu ja epäilemättä se opetti yhtä sukupolvea varjelemaan maisemakokonaisuuksia – ja jopa aktivoitumaan luonnonsuojelijoina.

Modernit näkökulmat

Lastenkirjojen ympäristötietoisuus käynnistyi kulttuurimaisemien ja kaupunkikuvan suojelusta. Vaikka 1970-luvulla kärvisteltiin energiakriisiä, ei se kirjoissa juuri näkynyt. Vihreä planeetta ja ilmastonmuutos tulivat lastenkirjallisuuteen oikeastaan vasta uuden vuosituhannen kynnyksellä.

Muutaman vuoden takainen Mary Hoffmanin ja Ros Asquithin Meidän ja muiden vihreä kirja (Lasten Keskus, suom. Maisa Tonteri) on tyypillinen esimerkki pienten lasten opaskirjasta, jossa käydään konkreettisesti kilpajuoksuun aikaa vastaan.

Kirjassa kierrätetään, säästetään ja mietitään kestävää kehitystä. Viimeisen muodin vaaroista huomautetaan, mutta sillä ei suinkaan tarkoiteta kännyköitä.

Kännykkäkulttuurista ollaan lasten vihreissä kirjoissa niin hissuksiin kuin vain kehdataan. Lapset valmennetaan vessojen ja vesihanojen vartijoiksi, mutta viihdeteollisuudesta lähes vaietaan.

Asenne näkyi jo vuosikymmen sitten Glen Murphyn Ilmastonmuutos-kirjassa (Tammi, suom. Tarja Rouhiainen).

Vaivihkaa kehotetaan irrottamaan matkapuhelinten laturit pistorasiasta, mutta arjen ekotekojen osastoon ei kännyköillä eikä niiden ympäristötaakalla ole mitään asiaa, mutta sähkökellot suositellaan vaihdettaviksi vedettäviin kelloihin.

Janne Mäkitalon Digiekomopo (Myllylahti, kuv. Hannamari Ruohonen) näyttää, miten nykyisessä lastenkirjallisuudessa yhdistetään ekologisuus ja digitaalisuus vaikkapa kalevalaisuuteen.

Kaverukset Pate ja Nupa kehittelevät kummallisen kulkuvälineen, joka osoittautuu tietysti ylivertaiseksi.

Tarina etenee niin proosan kuin kalevalamittaisen loruttelun tahtiin. Fantasiallakin on sijansa, mutta painavinta antia sittenkin on ympäristötietoisuus.

”Laite lellii luontoa, kun polttoainetta ei pala ollenkaan. Energia on ehtymätöntä, kun voimaa tulee valosta ja tehoja tuulesta”, Pate iloitsee.

Lapsille planeetan pelastaminen on niin tärkeää, että se voi jopa voittaa oman edun.

Eläinten elinolosuhteet

Viime vuosien rajuin luonnosta ja eläimistä kertova kirja on Elina Lappalaisen Nakki lautasella (Tammi, kuv. Christel Rönns), jossa ei karjuta, muttei mitään peitelläkään.

Aleksi on serkkulassa ja pääsee Emilian eläinlääkäri-isän kanssa kiertämään eläintiloja. Aluksi poika suhtautuu happamasti haiseviin possuihin ja karjasuojiin, mutta kierros tarjoaakin yllätyksiä. Lukijakin saa yllättyä moneen kertaan – eläinten tarpeista ja elintavoista kun harvemmin puhutaan. Eläinten elämänvaiheet sikaloissa, kanaloissa, maitotiloilla ja broilerihalleissa kuvataan tarkasti, mutta myös eettisistä vaihtoehdoista kerrotaan.

Karjatilojen isäntäväkiä syyllistämättä näytetään millaisissa olosuhteissa esim. kanat elävät. Vaikka kirja ei sorru rämäkkään puolueellisuuteen, taitaa käydä niin, että jokainen kirjan lukija herää tarkistamaan, minkä sortin kanalasta munat ovat peräisin. Voi käydä niinkin, että nakki jää lautaselle. Kirjan nimeen kätkeytyy hyytävää ironiaa…

Tekijäparin kirja edustaa modernia lasten tietokirjallisuutta, joka tarjoaa uusia näkökulmia ja yhdistelee erilaisia mielipiteitä. Maatilat ovat kuvakirjallisuuden ikuinen suosikkiaihe, niistä tehdään tolkuttomat määrät kirjoja, mutta harvoin uskalletaan puhua eettisyydestä ja eläinten elämästä.

Nakki lautasella on tavallaan rinnakkaisteos Lappalaisen samasta aiheesta kirjoittamalle Syötäväksi kasvatetut -kirjalle, joka voitti Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Tällaisia uudistavia ja pinttymistä vapautuneita lasten tietokirjoja tarvittaisiin kipeästi esim. maahanmuutosta.

Vihreä peukalo

Onneksi lasten ympäristö- ja luontokirjat ovat muutakin kuin pelkkiä maapallon kohtalonkouristuksia. Vastuullisuuteen voi kasvaa sormet mullassa.

Ralf Efraimssonin ja kuvittaja Pia Beckmanin Sormet multaan! -kirjassa (Mäkelä, suom. Kaisa Tupala) istutetaan siemeniä, sipuleita ja pistokkaita ja perustetaan ikioma ikkunapuutarha. Perinteisten pääsiäisruohojen, hyasinttien ja auringonkukkien lisäksi pienimuotoinen opaskirja yllyttää kokeilemaan huonekasvien kasvattamista hedelmistä. Appelsiinipuu kuulostaa oikein sympaattiselta!

Visuaalisen yltäkylläisyyden aikoina tuntuu levolliselta, että kirjassa on käytetty vain yhtä lisäväriä, vihreää. Napakat ohjeet ja nuoren puutarhurin sanasto innostavat ihmeellisiin kokeiluihin, vaikka pölyttämään, tupsuttelemaan, salaojittamaan ja karaisemaan.

Eurooppalainen sukupolvi

Lapset ovat nykyisin kansainvälisiä, mistä kertoo Tittamari Marttisen Lasten matkaopas Eurooppaan (Avain, kuv. Anne Stolt).

Piirroksista päätellen Euroopan-kiertueen oppaana toimiva Lenni-poika on vielä pikkuinen. Kirjassa on runsaasti lasta kiinnostavia yksityiskohtia ja arkisia asioita ruuasta lelukauppoihin asti, mutta valitettavasti teksti ei aina sittenkään vaikuta uskottavalta lapsen kertomaksi. Vaikka luontevuus joutuu koetteille, kiinnostavuus silti säilyy.

Lennin perhe matkustelee niin paljon, että useimmat kohteet ovat oppaallemme hyvin tuttuja. Kansainvälinen liikkuvuus korostuu, mutta se unohtuu, että lapset ovat nykyisin hyvin kiinnostuneita kestävän kehityksen edellytyksistä. Lentomatkojen ympäristövaikutuksista Lenni olisi ainakin voinut puhua.

Vaikuttavinta teoksessa on monipuolisuus: kulttuuritietojen kokonaisuus on rikas eikä tunkemisen makua synny. Hienoa, että mukana on eri maiden lastenkirjasuosikkeja! Toivottavasti seuraavalla kerralla Lennin seurassa päästään kotimaan kohteisiin.

Pelätään yhdessä

Anttu Harlin ja Joonas Utti luottavat pinkkiin ja muutenkin karamellimaiseen värimaailmaan kuvakirjassaan Kikattava Kakkiainen ja City-Kanin skeittilauta (Otava).

Aikuinen tulee ehkä alkuun vähän nyrpistelleeksi, mutta vauhtiin päästyä ennakkoluuloista pääsee onneksi eroon. Kuvakirja osoittautuu miellyttäväksi ja arkisen viisaaksi. Jotain vastustamatonta on esim. Setä Simarusinan olemuksessa.

City-Kani kerskailee upealla skeittilaudallaan, mutta kun sen pitäisi näyttää mäenlaskutaitonsa kavereilleen, seuraa surkeita selityksiä. Milloin mäki on liian muhkurainen, milloin liian suhiseva. Lopulta kani uskaltaa kertoa peloistaan, mistä seuraa pelkkää hyvää, kun kaikki muutkin tunnustavat pelkäävänsä skeittaamista.

Teos ei kuitenkaan keskity vain pelkojen tunnustamiseen, vaan mukana on myös pirteää huumoria, kekseliäisyyttä ja puuhakkuutta. Maisemakaan ei ole leimallisen suomalainen: ehkäpä tekijät tähtäävät universaaliin tunnelmaan ja kirjan käännöksiin.