Kuukauden kirjat: Lämpöä ja toivoa varhaisnuorille
Linda Bondestamin piirros teoksessa Kiusallista ja huipputärkeää.
Historia elää
Elisabet Aho on aiemminkin kirjoittanut nuorille aikamatkojen ihmeellisyyksistä, ja ajasta toiseen solahdetaan myös Siirin simakesässä. Isotätinsä luona kesälomaviikkoa viettävä Siiri tutustuu 1890-luvun piikatyttöön, ja menneen ajan elämäntapa tulee pikkuhiljaa lukijallekin tutuksi.
Aho on valinnut mielenkiintoisen tapahtumapaikan: Helsingin pitäjän kirkonkylä on entisaikainen kyläidylli moottoriteiden puristuksessa. Historia elää kirjassa luontevalla ja miellyttävällä tavalla.
Nykyhetken kritiikkiäkin kirjaan mahtuu. ”Koululla ei ole varaa hankkia uusia kirjoja, kun kouluun ostettiin digitauluja”, Siiri harmittelee.
Sanni Grahn-Laaksonen, lue tämä!
Koulujen digivimmaa arvostellaan muissakin lasten- ja nuortenkirjoissa. Toivottavasti keskustelu ei jää opetusministeriltä huomaamatta!
Siirin rakas isotäti edustaa nykykirjallisuuden hellimää ikinuorta ihmistyyppiä. Mukava ihminen, joka olisi ilman kliseisiä kärjistyksiä jopa uskottava.
Lämmintä ja kirpakkaa
Annika Sandelin jatkaa 11-vuotiaan Yoko-tytön päiväkirjasarjaa Kiusallista ja huipputärkeää (kuv. Linda Bondestam, suom. Liisa Ryömä). Yökirjaksi kutsumalleen päiväkirjalleen Yoko tunnustaa piinallisimmatkin asiat, kuten nolosti käyttäytyvän äidin päähänpistot. Koulussa Yoko tuntee olevansa vähän ulkopuolinen ja liian lapsellinen, ”aivan kuin minussa olisi jotain vikaa”.
Tarina on painava puheenvuoro pitkän ja yksilöllisen lapsuuden puolesta.
Yokon perhe viettää pari kesäkuukautta pienellä saarella putkiremonttia paossa – mikä moderni versio suomenruotsalaisen lastenkirjallisuuden saari-idyllistä!
Nykyhetken teemat tulevat Yokoa lähelle myös silloin, kun paras kaveri, Kiinasta adoptoitu Anna, kipuilee perheongelmien kimpussa.
Sandelin kirjoittaa lämpimästi ja hauskasti, vaikka välillä humoristiset tilanteet tuntuvat jo teennäisiltä.
Suomenruotsalaisuus näkyy kirjassa monella mielenkiintoisella tavalla. Kielikeskusteluun tulee realismia, kun Yoko kertoo epävarmoista suomen taidoistaan. Ja vanhempien poliittisiin erimielisyyksiinkin uskalletaan kajota, mihin suomenkieliset kollegat eivät hevin ryhdy.
Valoisaa tyttöenergiaa
Tuija Lehtisen Prinsessa Armada tuo uusia piirteitä Saimi ja Selma -sarjaan. Vauhdikkaista sisaruksista kertova kirja pysyy edelleen varhaisnuorten kirjallisuuden raameissa, mutta varttuminen näkyy jo vanhempien sijoittumisessa taka-alalle sekä mutkikkaina ihastumisjuttuina.
Sisarusten välinen suhde on luja ja lämmin, vaikka he ovat luonteiltaan erilaisia. Välillä Selma tuhahtelee Saimille, ”joka oli sietämättömän arkinen tunteiden tulkitsemisessa”. Tunteiden ja tykkäämisten rinnalla tyttöjä pitävät kiireisinä kesäteatteritouhu ja hevostarvikkeiden verkkomyynti.
Harvemmin nuortenkirjallisuudessa kerrotaan näin konkreettisesti yrittäjyydestä.
Inhimillistä syvyyttä kirjaan tulee sivuhenkilöistä, kahdesta vanhasta rouvasta, joiden luona Saimi ja Selma vierailevat. Haperot rouvat ovat huikeita persoonallisuuksia, ja vaivihkaa kirjailija osoittaa, miten antoisaa voi seurustelu eri-ikäisten ihmisten kanssa olla.
Talleilla vähän realismiakin
Anna-Riikka Sairion esikoishevoskirjan Milja – Pohkeen väistöä ja pitkiä katseita takakansitekstissä kysytään, kuinka monta yllätystä yhteen hevoskesään voi mahtua. Jokainen hevoskirjoja lukenut tietää, että loputtomasti. Hevoskirjat ovat konservatiivisia ja persoja dramaattisuudelle.
Milja-sarjan aloitusosastakin olisi jonkun tulipalon voinut jättää pois ilman pienintäkään vaaraa juonen lopsahtamisesta. Kirjan ansiot piilevätkin ehkä ihan muualla kuin tallien suunnalla: siitä käy selväksi, että hevostytöt eivät suinkaan ole luokan arvostetuimpia tyttöjä ja näitä sameita hierarkioita kirjailija kuvaa hyvin.
Myös erilaiset kotitaustat tulevat peittelemättä esille. Milja joutuu jopa siivoamaan Siwaa rahoittaakseen harrastuksensa. Yleensähän hevoskirjoissa on totuttu luottamaan yllätysperintöihin ja muihin ihmeisiin.
Elämyksellistä lemmikkitietoa
Satu Heimosen Kesätuulten Cecilia on kissakirja, joka saa hellämieliseksi, vaikka ei kissaihmisenä itseään pitäisikään. 11-vuotiaan Milkan perheeseen hankitaan rotukissa, ja hetken päästä vauhdikkaan pennun seuraksi otetaan vielä toinenkin kissa.
Kissojen hoitamisesta ja kasvattamisesta kerrotaan niin selkeästi, että kirja toimii mainiosti myös elämyksellisenä varhaisnuorten tietokirjana. Tunteiden ja faktojen mielenkiintoinen vierekkäisyys houkuttelee lukemaan ja samaistumaan.
Milkan uusperheen sotkut tuntuvat välillä turhan alleviivatuilta. Taas kertomus, jossa vanhempien aikuisuus on hetkittäin pahasti kadoksissa. Jos vanhempien kuohuilta silloin tällöin sulkee silmänsä, on teos enimmäkseen lämmintä ja valoisaa luettavaa.
Sivistysmatka pääkaupunkiin
Maijaliisa Dieckmannin sarja Ville Romusesta ja salaperäisestä mummo Mutikaisesta on edennyt kymmenenteen osaan. Ville Romunen ja mummo itsenäisyyttä juhlimassa -kirjassa (kuv. Raimo Huittinen) mummo vie ystävykset Villen ja Lillin tutustumaan itsenäisyyden merkkipaikkoihin Helsinkiin.
Energinen mummo selvittää Senaatintorit ja Eduskuntatalot, ja aiheuttaa siinä sivussa kaikenlaista häslinkiä pursuilevalla käytöksellään. Kulttuuri- ja kaupunkihistoriaa sarjassa on aiemmin esitelty pienten seikkailujen varjolla, nyt kirjailija luottaa mummo Mutikaisen karismaan ja humoristisiin opastuksiin. Ratkaisu selittynee sillä, että Ville on jo viidesluokkalainen. Karttuessaan sarjan helppolukuisuus on hiukan muuttanut muotoaan.
Mummo luottaa lujasti kirjatietoon ja sivistykseen:
”Olen lukenut kirjoista. Tekin tietäisitte, jos ymmärtäisitte lukea muutakin kuin kännykän näyttöä.”
Tuoreessa lastenkirjallisuudessa ollaan sivistyksen puolella.
Koulupoika pitää pintansa
Kalle Veirto toteuttaa poikamaisia unelmiaan sarjakirjassa Kivimutka ja laukaus pimeässä. 13-vuotias Jiikoo Kivimutka ja hänen pikkusiskonsa ovat talonvahteina, kun oudot tapahtumat alkavat. Siskon kaappaus huipentaa kaiken, ja Jiikoo päättää vaaroista huolimatta selviytyä ilman vanhempiensa apua.
Nykyiset nuortendekkarit ovat rankempia ja kovempia kuin vielä 1990-luvulla. Kirjan lopussa rikoskomisario huokaileekin, että ”tämä nyt on kaikkiaan sellainen sotku että huh-huh”.
Veirto tosin pehmentää tunnelmaa sekä huumorilla että vähän epärealistisilta kuulostavilla kaksoisagenteilla ja soluttautujilla. Jännityksen ja agenttitouhujen rinnalla kirjassa seurataan myös Jiikoon kamppailua jalkapallon SM-mitalista.
Tiukan paikan tullen kovapintainen poika kuvataan monella rintamalla rohkeaksi taistelijaksi, joka saattaa sanoa:
”Mutta en mä kyllä ollut mikään kusipää. Mä uskon, että moni piti mua varsin reiluna heppuna. Mä en kiusannut muita edes läpän varjolla.”
Ei kirjaa ilman tekijää
Lasten kirjallisuustiedon ei tarvitse olla sen kummoisempaa kuin pari pientä tietoiskua suosikkikirjan viimeisillä sivuilla.
Tätä tapaa toteutetaan esim. Andy Stantonin Herra Gummi -sarjassa. Hurjat ja huikentelevaiset kirjat päättyvät kirjailijan, kuvittajan ja vieläpä suomentaja Jaana Kapari-Jatan esittelyihin. Jokainen saa oman hauskan sivunsa. Ei mitään tärkeilevää ja opettavaista, kunhan pääpiirteittäin kerrotaan jotakin heidän elämästään ja työstään.
Sekin opitaan, että kirjailijan lempisanonta on ”Antaa mennä, Charlie-eno” ja että hän on aikanaan saanut potkut Oxfordista.
Kapari-Jatastakin kerrotaan hauskoja, vaikka hän ei potkuja yliopistosta olekaan saanut.
Olipa tyylilaji mikä tahansa, viesti on selvä: ei kirjaa ilman tekijää. Pienet kirjailijaesittelyt saisivat levitä mahdollisimman moneen lasten- ja nuortenkirjaan.
Onnea, Ismo Loivamaa!
Kriitikko ja tietokirjailija Ismo Loivamaalle myönnettiin lokakuussa Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija kiittää –palkinto tunnustukseksi siitä, että hän on edistänyt merkittävällä tavalla suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta.
Perusteluissa todetaan muun muassa: ”Ismo Loivamaa on monipuolinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden asiantuntija, toimittaja ja kirjallisuusarvostelija. Hänen syvällinen kirjallisuudentuntemuksensa näkyy mittavana määränä lasten- ja nuortenkirjallisuuden alan tietokirjoja.”
”Loivamaa ei arkaile tarttua ajankohtaisiin ja keskustelua herättäviin aiheisiin. Kriitikkona hän on ilmiö Lapsen maailma –lehden pitkäaikaisena avustajana. ”Tartuta rakkaus lukemiseen!”, Loivamaa vaatii syyskuun numerossa. Itse hän tekee niin uraa uurtavaa työtä nuorten lukuharrastuksen edistämiseksi, että häntä voisi nimittää lasten- ja nuortenkirjallisuutemme lempeäksi ja osaavaksi kummisedäksi. ”
Ina Ruokolainen
