Lama vai lamaannus
Opetin journalismia ryhmälle parikymppisiä. Puheeksi tuli talous. Kysyin, mikä käsitys nuorilla aikuisilla on: onko juuri nyt lama vai nousukausi?
Yli puolen mielestä oli lama, kolmanneksen mielestä nousukausi, muutama ei halunnut arvata. Onnittelin enemmistöä oikeasta vastauksesta: tuotanto on tänä talvena tosiaan ollut hitusen pienempi kuin viime vuonna samaan aikaan. Toisaalta edellisestä suhdannehuipusta on vasta pari vuotta, ja uuden nousun ennustetaan olevan jo ovella.
Nuoriso ei näyttänyt vakuuttuneelta. Epätietoisista yksi sanoi: ”Niin kauan kuin muistan, aina on ollut lama. Ei kai se niistä talousluvuista riipu. Se vain on, eikä se koskaan lopu, ennen kuin tulee jo seuraava.”
Kun tämä nuori nainen syntyi, elettiin 1990-luvun alun Suurta lamaa. Tai suurta ja suurta: pahimmankin notkon aikana 80 prosenttia työvoimasta kävi ihan normaalisti töissä. Ellei lähipiirissä ollut konkurssin tehneitä yrittäjiä tai työttömiä, suuri enemmistö ei huomannut lamaa muusta kuin lehtiotsikoista – ja siitä, että kaikenlaista sai hetken ajan shopata entistä halvemmalla.
Lama kääntyi nousuksi, mutta puhetapa jäi. Kriisitietoisuus, kipeät leikkaukset ja epämääräisen uhkan tunnelma pesiytyivät ilmeisen pysyvästi yhteiseen tajuntaamme. Vaikka talous kasvaisi, päättäjien puheet vilisevät rakennesopeutuksia, niukkuutta, velkoja ja vajeita. Aina.
Silloin tällöin jossain pienessä piirissä koetaan äkillisen samppanjahumalan kaltainen nousukausi: on ollut pelialan osaamista tai läpimurtoideaa, pääomasijoittajan raharuisketta tai yrityskauppaa. Julkisen puolen työpaikkoihin samppanjakaudet eivät yllä koskaan, eivät silloinkaan, kun verotulot ovat kasvussa.
Suomi on rikkaampi kuin milloinkaan ennen, mutta kuulostammeko edes hiukkasen hilpeiltä? Ilmeisesti emme, kun nuorisokin pitää lamaa pysyvänä olotilana.
Rahaa meillä kyllä on, mutta emme huomaa sitä enää. Jos suomalaisella kotitaloudella oli 1970-luvulla käytettävissään 50 rahaa, sillä on nyt yli 130, kun summat esitetään vertailukelpoisesti.
Kodeissa raha on muuntunut Thaimaan-matkoiksi ja tavaraksi: kaapit ovat täynnä, eikä kukaan voivottele ainakaan roinan puutetta. Samaan aikaan julkisessa taloudessa rahaa ei tunnu riittävän kunnolla mihinkään.
Vai riittääkö sittenkin? Eivätkö monet julkiset palvelut kuitenkin ole aivan kohtuullisessa kunnossa?
Lapseni käyvät tavallista vantaalaista alakoulua. Säästöt ovat otsikoissa koko ajan, mutta silti koulussa on edelleen pätevät ja mukavat opettajat, hieno erityisopetus, kohtuullinen sapuska, tietokoneita ja askartelutarvikkeita.
Entä, jos kyseessä ei olekaan lama, vaan maan tavaksi tullut lamaannus? Sen voi jokainen lopettaa osaltaan.
