Laissa lapsen turva?
Adoptiomenettely torjuu lapsikauppaa
Kaukomailta Suomeen adoptoituja lapsia yhdistää yleensä varhaisten kiintymyssuhteiden katkeaminen, mahdollisesti useatkin menettämiskokemukset ja lastenkotitausta. Tällaiset kokemukset vaikuttavat ihmiseen läpi koko hänen elämänsä.
Jollei vanhempia ei ole valmisteltu kohtaamaan vaikeita vaiheita kokeneen lapsen erityisyyttä, voi adoption lopputulos olla huono. Adoptioprosessi neuvontoineen, kansainvälisine adoptiopalveluineen ja lupamenettelyineen pyrkii turvaamaan lapsen edun toteutumisen.
Pidentyneet odotusajat, prosessin kalleus ja tiukka viranomaiskontrolli saattavat kuitenkin houkutella lasta haluavia pariskuntia oikomaan virallisen menettelyn mutkia. Tällaista ajattelua ei ohjaa lapsen edun ensisijaisuuden periaate, sanoo Jonna Salmela kansainvälisen adoption kysymyksiä käsittelevässä gradussaan.
Virallisten menettelyjen ohi tapahtuvia adoptioita kutsutaan itsenäisiksi adoptioiksi. Menettelyjen sivuuttaminen muodostaa Salmelan mukaan suuren riskin lapsen edun toteutumiselle. Pahimmillaan se voi pelata suoraan kansainvälisten lapsikauppiaiden pussiin.
Yksi meillä vuonna 2012 voimaan tulleen adoptiolain keskeisistä tavoitteista oli tiukentaa itsenäisiä adoptioita koskevaa sääntelyä. Ulkomailta tehtävään adoptioon vaaditaan nykyään aina adoptiolautakunnan lupa, ja lähtökohtaisesti adoptiot tulee toteuttaa suomalaisen palvelunantajan välityksellä.
Ilman palvelunantajaa voi adoptoida vain sukulaislapsen tai lapsen, joka on ollut hakijan hoidettavana ja kasvatettavana. Näin voi toimia myös siinä tapauksessa, että suomalaisella adoptiopalvelunantajalla ei ole yhteistyökumppania adoptoitavan lapsen kotimaassa.
>Jonna Salmela: Lapsen edun ensisijaisuus kansainvälisissä adoptioissa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2015.
Järjestelmällisyyttä lapsen kuulemiseen
Lasten kuulemiskäytännöt vaihtelevat huomattavasti sekä EU:n jäsenvaltiosta toiseen että valtioiden sisällä, eivätkä käytännöt ole aina lapsiystävällisiä. Mutta erityisesti rikosprosesseissa lapsen oikeus tulla kuulluksi on kuitenkin toteutunut viime vuosina entistä paremmin, kertoo EU:n perusoikeusviraston kymmenessä Euroopan maassa toteuttama tutkimus.
Lapsen pitää myös saada riippumatonta tietoa.
Tutkimuksen Suomea koskevan osa kertoo, ettei kaikilla lapsia oikeusprosesseissa kuulevilla ole vieläkään riittävää erityiskoulutusta, vaikka alan ammattilaisten koulutus- ja kuulemiskäytännöt ovatkin viime vuosina kehittyneet.
”On pidettävä huoli resurssien ohjaamisesta niin, että lasta kuulee paikkakunnasta riippumatta aina tehtävään koulutettu henkilö”, vaatii tutkimuksen tekoon osallistunut tutkija Anni Sams Ihmisoikeusliitosta.
Tutkimuksen siviilioikeudellisissa asioissa keskityttiin lasten asemaan huoltoriitatapauksissa. Rikostapauksissa huomio oli väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi tai todistajiksi joutuneissa lapsissa.
Suomessa suurin ongelma on yhtenäisten menettelytapojen puute lasta kuultaessa ja lapselle tiedottamisessa. Ongelma korostuu huoltoriidoissa, joissa lasta ei aina kuulla ollenkaan, vaikka kyse on hänen elämäänsä dramaattisesti vaikuttavista oikeudellisista päätöksistä.
Kuulemisen ohella viranomaisten tulisi varmistaa, että vanhemmista riippumaton luotettava henkilö tukee lasta ja tiedottaa hänelle prosessin kulusta kaikissa oikeudenkäyntimenettelyn vaiheissa. Tällä hetkellä käytännöt vaihtelevat liikaa sen suhteen kuka lapselle tietoa antaa, mistä tietoa annetaan ja miten sitä annetaan.
Lapsiystävällinen oikeudenkäyttö – ammattilaisten näkemyksiä ja kokemuksia. Tiivistelmä. Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2015.
Etnisyyden merkitys ei ole kiinni naulattu
Onko etninen tausta nuoria pysyvästi ryhmittelevä tekijä vai onko moinen erottelu menettänyt merkityksensä nuorten arjessa? Kyllä ja ei, vastaa Antti Kivijärvi väitöksessään.
Hänen mukaansa etnisyydessä on kyse ensisijassa vuorovaikutuksessa muodostuvista ja tilanteittain vaihtelevista eronteoista, ei niinkään nuorta pysyvästi leimaavasta asiasta.
Erilaiset kansalliset ja kielelliset taustat rajasivat vain harvoin maahanmuuttajataustaisten nuorten keskinäistä kaverisosiaalisuutta. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön nuorten välinen rajanveto ei sekään ollut ehdoton. Erottelut ja ennakkoluulot elivät nuorten arjessa rinnakkain kaveruuden ja kiinnostuneisuuden kanssa.
Kivijärvi tarkasteli etnisyyden merkityksiä eri paikkakunnilla ja erilaisissa nuorisotyön tiloissa, kuten nuorisotaloissa, nuorten tapahtumissa ja tarkemmin kohdennetuissa ryhmätoiminnoissa.
Iän, sukupuolen ja etnisyyden suhteen kirjavissa nuorisoryhmissä etnisyys oli harvoin merkityksellinen erottelun väline. Etnisyyden merkitys korostui yhden ryhmän hallitsemissa vapaa-ajan tiloissa sekä kahden yhtä suuren, etnisesti toisistaan selkeästi erottuvan joukon kohtaamisissa.
Yllättävästi etnisyyden merkitys oli suhteellisen pieni suurten kaupunkien köyhien ja monietnisten lähiöiden poikien hallitsemissa nuorisotaloissa. Sama pätee pienten paikkakuntien vapaa-ajan tiloihin. Stereotypiat ennakkoluuloisista työväenluokan pojista ja nurkkakuntaisista pikkupaikkakuntalaisista eivät siis vastaa totuutta.
Nuorille järjestetyssä ryhmätoiminnassa on Kivijärven mukaan mahdollista purkaa etnisyyden merkitystä. Asiaa auttaa se, että toisin kuin esim. opettajan tai sosiaalityöntekijän ammateissa, nuorisotyöntekijän tehtäväkenttä on määritelty varsin väljästi. Koska pelitilaa on paljon, erotteluja ylläpitävät työmuodot voidaan aina lopettaa ja kehittää tilalle uusia.
Antti Kivijärvi: Etnisyyden merkityksiä nuorten vertaissuhteissa. Tutkimus maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön nuorten kohtaamisista nuorisotyön kentillä. Itä-Suomen yliopisto 2015.
