Kun mikään ei maistu
Lasten syömishäiriöistä puhuttaessa tulee helposti mieleen anoreksia tai ylipaino. Kyse on kuitenkin isommasta ongelmasta, joka voi alkaa jo vauvaiässä. Sen oireet ja syyt ovat usein moninaisempia kuin teini-ikäisten tai aikuisten syömishäiriöissä, jolloin myös häiriöiden tunnistaminen ja hoitaminen on tavallista haastavampaa.
Tampereen yliopiston lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen arvioi viime keväänä STT:n jutussa, että pienten lasten syömishäiriöt ovat lisääntyneet. Vaikka asiasta ei ole olemassa luotettavaa tilastotietoa, varhaislapsuudessa ilmeneviä lyhytaikaisia ongelmia arvioidaan olevan jopa 20–40 prosentilla lapsista. Tällöin kyse on yleensä ruokien voimakkaasta valikoimisesta ja ristiriitaisista ruokailutilanteista.
Samassa yhteydessä lastenpsykiatrian ylilääkäri Mirjami Mäntymaa Seinäjoen keskussairaalasta korosti, että kyse on usein lapsen ja vanhemman välisistä vuorovaikutusongelmista.
Seurasi vilkasta keskustelua, kun närkästyneet vanhemmat toivat esiin muita syömistä vaikeuttavia seikkoja kuten sairauden, lääkityksen tai neurologiset pulmat. Samalla he kritisoivat terveydenhuoltoa siitä, ettei alle murrosikäisen lasten syömishäiriöitä tunnisteta tai osata hoitaa.
Olivat syyt taustalla millaisia tahansa, syömisongelmat noudattavat tiettyä kaavaa: normaalit nälän ja kylläisyyden tunteet eivät ohjaa syömistä, mistä kehittyy helposti negatiivinen kierre.
Vaikka syömiseen liittyvät pulmat eivät useinkaan jatku läpi elämän, varhaiset syömisongelmat voivat lisätä myöhempien häiriöiden – kuten varsinaisen laihuushäiriön tai ahmimisoireiden – riskiä.
Syömishäiriöillä voi olla vakaviakin seurauksia. Lapsuuden laihuushäiriön yhteydessä murrosiän kehitys yleensä viivästyy ja pituuskasvu voi pysähtyä. Myös masennus on yleistä.
Lihavuus johtaa helposti kiusatuksi tulemiseen ja itsetunto-ongelmiin. Ne voivat johtaa siihen, että lapsi alkaa hakea emotionaalista tyydytystä ruuasta.
Jo vauvoilla on vaikeuksia
HYKSin Jorvin sairaalassa lastentautien erikoislääkärinä työskentelevä Suvi Mieskonen on hoitanut erityisesti vauvaikäisten syömisongelmia. Hänen potilainaan on ollut myös leikki- ja kouluikäisiä syömishäiriöitä potevia lapsia.
– Sairaalassa työskentelevä lastenlääkäri kohtaa päivittäin syömiseen liittyviä ongelmia. Osa niistä on nopeasti hoidettavia, mutta osa voi ennakoida pitkäaikaista syömishäiriötä.
Usein ongelmat alkavat jo vastasyntyneellä. Vauva voi syntyä ennenaikaisesti pienipainoisena tai täysaikaisena kasvuhäiriöisenä. Hänellä saattaa olla hengitysvaikeuksia tai alkava infektio tai hän saattaa olla toipilas hankalan synnytyksen jäljiltä. Myös syömiseen vaikuttava perussairaus, kuten suulakihalkio tai jokin kehityshäiriö, voi tehdä syömisestä hankalaa jo elämän alkumetreillä.
Oman lisänsä ongelmavyyhteen tuovat imetysongelmat tai äidin omaan terveyteen ja jaksamiseen liittyvät seikat.
– Kaikki nämä yhdessä saattavat luoda pohjaa myöhemmille syömisvaikeuksille. Joskus alkuvaiheen huono syöminen on luonut vanhempiin niin vahvan lapsen menettämisen ja nälkään kuolemisen pelon, että he syöttävät lasta liikaa vielä siinäkin vaiheessa, kun paino nousee riittävästi. Tämä voi aiheuttaa lapselle esimerkiksi refluksioireita pulautteluineen, jolloin syöminen kriisiytyy uudelleen, kuvailee Mieskonen.
Tuollaisessa tilanteessa tarvitaan terveydenhoitajan huolellinen arvio, hyvät perustelut ja tarkat ohjeet, jotta ruokailurytmi muuttuu lapsen kannalta sopivaksi. Mikäli ongelmat pitkittyvät, tarvitaan lastenlääkärin tai avohoitolääkärin tilannearvio. Edeltävästä ruokapäiväkirjanpidosta on usein apua.
– Sairauksien poissulkeminen, kasvun tarkistaminen, vanhempien jaksaminen ja läheisten tuki ovat tärkeitä selvitettäviä asioita. Joskus tarvitaan laboratoriokokeita. Selvittelyjen jälkeen tehdään hoitosuunnitelma ja mietitään lastenpsykiatrisen tiimin tarvetta tai perhetukea. Joillakin paikkakunnilla kuntoutusohjaajat voivat tehdä kotikäyntejä syömisongelmiin liittyen.
Mieskonen muistuttaa, että hoitoresurssit vaihtelevat alueittain ja että hoitosuunnitelman jälkeiset kontrollit ovat erittäin tärkeitä.
– Useimmiten ensimmäinen vuosi on perheen kannalta hankalin, ja iso osa ongelmista helpottaa sen jälkeen. Joillekin lapsille syöminen ei ole päivän kohokohta myöhemmälläkään iällä ja etenkin infektioiden yhteydessä vanhemmat joutuvat kannustamaan ja keksimään syömistä helpottavia keinoja.
Syömään voi oppia uudestaan
Neurologiset sairaudet ja kehitysviivästymät voivat vaikeuttaa lapsen syömistä. Nieleminen voi olla vaikeaa, refluksioireet ovat tavallisia ja lapselta saattaa puuttua ruokahalu. Aistitoiminnan häiriöistä kärsivät lapset voivat kokea tietyn ruoka-aineen maun, hajun, rakenteen tai jopa ulkonäön ylivoimaisen vastenmielisenä.
Suvi Mieskonen tekee päivittäin yhteistyötä lastenneurologien kanssa sairaiden lasten syömisiin liittyvissä asioissa.
– Imeväisiän jälkeen varsinaisia syömishäiriöitä tulee lastenlääkärin vastaanotolle huomattavasti harvemmin. Tällöin äkillisten tai pitkäaikaisten sairauksien poissulkeminen on tärkeää. Lapsen perussairauden, kuten epilepsian, lääkehoito voi myös aiheuttaa syömishäiriötä, joiden paras asiantuntija on usein hoitava lääkäri.
Lapsen syömisongelmien taustalla voivat olla myös isot, lapsen kannalta merkittävät muutokset kotona, päivähoidossa tai koulussa. Joskus laukaisijana voi toimia vanhemman pitkäaikainen hoitamaton masennus tai muu krooninen sairaus.
Ratkaisu syömisongelmien hoitoon ei ole pakkosyöttäminen.
– Erilaiset huijaukset ja syömistä helpottavat rutiinit saattavat olla tarpeen, mutta pakolla syötetyn ruuan lapsi saa aina oksennettua pois. Pakkosyöttäminen vain pahentaa ruokaan liittyvää vastenmielisyyttä.
Joskus vastenmielisyys on niin suurta, että tilanne joudutaan rauhoittamaan nenämahaletkuruokinnalla.
– Tavoitteena on turvata lapsen kasvu ja ravitsemus ja opettaa hänet pois ikävistä mielleyhtymistä. Tilanteen rauhoituttua syöminen opetellaan vähitellen uudelleen. Näissä tilanteissa syömiseen liittyy jo niin monimutkaisia kuvioita, että niiden avaamiseen tarvitaan lastenpsykiatrista apua, kertoo Suvi Mieskonen.
Käypää hoitoa
Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin, Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen ja Suomen Psykiatriyhdistyksen asettama työryhmä on päivittänyt vuonna 2009 laaditun Syömishäiriöiden Käypä hoito -suosituksen tuoreimman tutkimustiedon mukaisesti. Suositus ja -potilasversio ovat luettavissa osoitteessa: www.kaypahoito.fi.
Vain raakaa makaronia ja kokista
”On ihme, ettei poikamme syömishäiriö alkanut jo aiemmin. Hänellä on monia altistavia riskitekijöitä, kuten tarkkaavaisuus- ja uhmakkuushäiriö sekä taipumus alhaisiin verensokereihin. Niiden vuoksi hänen on täytynyt syödä vuosien ajan puolentoista tunnin välein. Lisäksi hänellä on kaksi sydänsairautta, joita hoidetaan lääkityksen ja tahdistimen avulla.
Viimeisimpänä tautilistaan liittyi lastenreuma, jota ryhdyttiin hoitamaan kesällä 2013 sytostaatilla. 9-vuotiaassa pojassa näkyi silloin ensimmäisiä merkkejä syömisongelmista. Hänen ruokahalunsa heikkeni ja makumieltymykset muuttuivat. Erityisen paljon hän himoitsi kananuggetteja ja punaista lihaa. Monet aiemmin kelvanneet ruuat olivat hänen mielestään nyt oudon makuisia.
Olin yhteydessä ravitsemusterapeuttiin, mutta ongelmaa jäätiin seurailemaan. Vähitellen se helpottikin.
Tilanne räjähti käsiin helmikuussa 2014. Eräänä viikonloppuna havahduin siihen, ettei poika ollut syönyt pariin päivään kuin raakaa makaronia, hieman perunalastuja ja kokista. Hän kyllä halusi syödä ja tuli ruokapöytään, muttei saanut alas kuin haarukallisen tavallista ruokaa. Sama toistui koulussa.
Olin seuraavalla viikolla yhteydessä hoitavaan sairaalaan, koska pelkäsin ravinnon ja nesteen puutteen vaikuttavan sydämeen ja verensokeriarvoihin. Sairaalasta kehotettiin seuraamaan tilannetta.
Ryhdyin pitämään ruokapäiväkirjaa, jonka lähetin ravitsemusterapeutille. Tämä oli sitä mieltä, että poika saa liian vähän ravintoaineita, mutta hyvä, että hän syö edes jotakin.
Kun tilanne ei muuttunut, aloitin puhelin- ja sähköpostirumban. Huomasin, että alle 12-vuotiaiden lasten syömisongelmiin on tosi vaikeaa saada konkreettista apua. Hoitava sairaala ei tuntunut reagoivan hätäämme mitenkään. Helsingissä sijaitsevaan HUSin alaiseen syömishäiriöyksikköön olisimme tarvinneet lähetteen ja sitä ei herunut.
Lopulta varasin ajan 300 kilometrin päähän yksityiselle lastenlääkäriasemalle, jonne lähetin pojan ruokapäiväkirjat kolmen viikon ajalta. Lääkäri totesi lapsen tutkittuaan ja ruokapäiväkirjan luettuaan, että tämä tarvitsee osastojakson tilanteen selvittämiseksi. Lisäksi hän suositteli tutkimuksia lastenpsykiatrisella puolella, koska syömishäiriö on kokonaisvaltainen häiriö.
Pyysimme osastohoitoa varten lausunnon lapsen syömistilanteesta yksityisen syömishäiriökeskuksen ravitsemusterapeutilta. Siinä todettiin, että lapsen kasvu ja kehitys olivat vaarassa näin yksipuolisella ravinnolla.
Monen mutkan jälkeen pääsimme osastolle, josta meidät kotiutettiin vuorokauden jälkeen. Poika söi tänä aikana kolme desiä kiinteää ruokaa, kahdeksan leipää ja 1,5 litraa nestettä, mikä vastaa 1–3-vuotiaan lapsen päiväannosta. Lääkäreiden mielestä pojassa ei ollut mitään vikaa – varsinkaan, kun paino ei ollut laskenut missään vaiheessa radikaalisti.
Olin keskustellut muutaman lasten reumatologin kanssa ja vakuuttunut, että reumalääkkeen syöminen kannattaisi keskeyttää vähintään neljäksi viikoksi, jotta nähtäisiin, johtuuko syömättömyys lääkkeestä. Olisimme käyttäneet sytostaatin sijaan paikallishoitoja ja särkylääkkeitä mahdollisiin niveloireisiin, mutta hoitava lääkäri ei tähän suostunut.
Sen sijaan olisimme saaneet maksusitoumuksen kahdeksan viikon psykiatriselle osastojaksolle. Olisimme suostuneet siihen, ellei lääkkeen vaikutus olisi kummitellut mielessä.
Ehdotimme seuraavaksi reumatologille lääkkeen tauottamista. Tässä vaiheessa pojan kasvu oli jo pysähtynyt, eikä hän muistanut enää mitään. Tuntui kuin olisimme eläneet minikokoisen dementikon kanssa. Aikaa syömishäiriön alkamisesta oli kulunut neljä kuukautta.
Onneksi reumatologi suostui lääkkeen tauottamiseen, ja vajaan kuukauden jälkeen poika alkoi taas syödä. Reumaoireetkin pysyivät kurissa niin hyvin, että pärjäsimme pelkillä särkylääkkeillä.
Vaikka kaikki päättyi onnellisesti, olen äimistynyt siitä, millaisen urakan jouduin käymään läpi saadakseni pojallemme apua. Hänen oireilunsa aikoihin mediassa kohistiin tutkimuksesta, jonka mukaan pikkulasten syömisongelmien taustalla ovat lähes aina vuorovaikutuspulmat omien vanhempien kanssa.
Mielestäni keskustelussa sekoitettiin nirsoiluun liittyvät syömisongelmat ja todelliset syömishäiriöt. On eri asia, jos lapsi ei halua syödä perunaa vaikkapa sen rakenteen vuoksi, kuin ettei hän yksinkertaisesti saa alas juuri mitään ruokaa. Myös lapsen painoa tuijotetaan mielestäni liikaa. Syömishäiriöön sairastuu 0–12-vuotiaita ja heitäkin pitäisi hoitaa mahdollisimman varhain. Pitää muistaa, että myös voimakkaat lääkehoidot tai vaikeat sairaudet voivat laukaista syömishäiriöitä. Ongelma ei siis ole läheskään aina korvien välistä kiinni.
Vanhempia tulisi kuunnella tarkasti, sillä he ovat lapsensa parhaita asiantuntijoita.”
Haastateltu on Keski-Suomessa asuva kahden lapsen äiti.
