Kun Antti Rönkä oli julkaissut esikoisteoksensa, hänen isänsä kirjailija Petri Tamminen vihasi kuukauden koko maailmaa

Antti Röngän, 23, Jalat ilmassa (Gummerus, 2019) oli viime vuoden eniten julkisuutta saanut esikoisteos. Hän päättelee, että aina kiinnostaa, kun joku kertoo itsestään. Eikä nuoruus tietenkään haittaa.

– Jossain vaiheessa huomion keskittyminen koulukiusausaiheeseen hiukan harmitti. Toisaalta kokemusasiantuntijan roolin saaminen oli luonnollista.

Kirjailija Petri Tamminen, 53, sanoo poikansa saaneen lentävän lähdön hyvin kirjoitetulla romaanillaan.

– Poika osaa kertoa tarinan. Minä en osaa, pukkaa tulemaan aforismia väliin, hän kärjistää.

Rönkä uskoo, että asiantuntevaa palautetta antava isä edistää uraa, mutta hän kieltäytyy olemasta isänsä 2.0-versio.

– Olisi hienompaa olla itseoppinut. Onneksi sukunimi on äidiltä, Rönkä naurahtaa.

Antin etunimi tulee kirjailijoilta Hyry ja Tuuri. Toinen etunimi on Aleksis.

Isien mallit eivät siirtyneet

Petri Tamminen pohtii tulleensa kirjailijaksi siksi, ettei saa asioitaan muuten sanotuksi. Sanominen onnistuu vasta, kun on työhuone ja monta viikkoa aikaa. Hän mieltää olevansa hidas ajattelija, jolle puhuminen ja varsinkin esiintyminen tarkoittavat häpeää. Hän sanoo näin, vaikka on kiertänyt 20 vuotta Suomea puhumassa ihmisille. Ammattipuhuja siis.

Tamminen sanoo oppivansa pojaltaan herrasmiesmäisyyttä. Hän ihastelee, että poika on niin sujuva ihmisten kanssa.

– Se on kumma juttu, sillä itse töksäyttelen. Vielä merkillisempää on se, että oma isäni kohtasi kaikki ihmiset täysin tasaveroisina. Sosiaalisuuden malli ei lainkaan tarttunut minuun.

Isä huokaa, että onneksi ylivarovaisuus ei tarttunut poikaan.

– Antti on kertonut, kuinka hän lapsena ajatteli, että meissä täytyy olla jotakin vikaa, koska olin niin anteeksipyytävä. Se oli kauheaa kuulla.

Tamminen sanoo nyt ymmärtävänsä, että hänen pelkonsa juontavat lapsuuteen. Vanhemmat olivat 21- ja 22-vuotiaita, kun muuttivat maalta Helsingin lähiöön.

– Äiti kertoo puristaneensa minua sylissään ja katselleensa ovea, että tuleeko sieltä joku. Välittyyhän se pelko lapseen.

Antti Rönkä kertoo itsekin herkästi ahdistuvansa. Hän sanoo lapsen olevan ikään kuin vanhempiensa jatke, joka ei voi tehdä pesäeroa. Nyt voi katsoa etäämpää.

Tamminen huomaa, että poika näkee jo isänsä erillisenä ihmisenä. Tammisen oma isä kuoli hiljattain, ja vasta nyt hän sanoo näkevänsä isänsä muunakin kuin isähahmona.

– Olen aina ajatellut olevani ennen kaikkea jonkun poika. Minun olisi pitänyt huomata, että olen ensisijaisesti isä. En tajunnut roolini muutosta.

Kiusatusta tukimieheksi

Isä punnersi poikansa tälle puunoksalle istumaan vielä ”joitakin vuosia sitten”.

Kun isä oli lukenut poikansa kirjan, hän vihasi kuukauden verran koko maailmaa. Viha syntyi oman pojan kohtaamasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.

– Tavallisesti väistelen nuorisoporukoita. Silloin ajattelin, että huutakaapa jotain…

Petri Tamminen arvioi vihan antaneen suojaa. Hän kertoo, että vaimo ei vieläkään ole uskaltanut lukea poikansa kirjaa.

– Vaimo ei kestä sitä, että ei ollut paikalla, kun Antti tarvitsi apua. Minä taas olin aina kotona. Kysyin joka toinen päivä Antilta, kiusataanko sua koulussa, kun vaistosin, että jokin on vialla. Ilmeisesti tykkäsin ei-vastauksesta.

Tamminen päättelee tapauksen tavalliseksi, sillä pian pojan kirjan ilmestyttyä Tammiselle tuli moni kertomaan, kuinka heidän lapsiaan oli kiusattu. Kiusaamisista monet olivat selvinneet vasta vuosia koulun loppumisen jälkeen.

– Meidän tapauksemme ei ollutkaan outo. Kiusaamisen piilottaminen on taidetta.

Antti Rönkä pohtii vasta nyt tajunneensa, että hän uskoi itsekin vastaukseensa. Hän ei kokenut valehtelevansa.

– Kun en sanonut ääneen, että minua kiusataan, kuvittelin, että sitä ei tapahtunut. Oli niin noloa joutua sellaiseen rooliin.

Tamminen ei syytä ketään tai mitään, vaan päättelee kiusaamisen kuuluvan ihmisyyteen.

– Ärsyttää, kun koulut sanovat olevansa kivoja kaikille. Kouluissa, armeijoissa ja työpaikoilla kiusataan aina, ja siihen joko jaksetaan puuttua tai ei.

Tamminen sanoo, että hänen kotikunnassaan, Asikkalassa ei ole umpioiduttu – päinvastoin. Kouluissa on nyt järjestetty kiusaamisen vastaisia projekteja, ja Rönkäkin on käynyt puhumassa niissä tilaisuuksissa.

Myös Tammisen Suomen historia -haastattelukirjassa (Otava, 2017) kerrotaan koulukiusaamisesta. Muistelija kertoo yhä hätkähtävänsä ohi ajavaa mopoilijaa. ”Kun pari tyyppiä osui neljännesvuosisata sitten samalle luokalle, niillä on ollut valta vaikuttaa minun koko elämääni”.

Tamminen analysoi kiusaamisen tekevän aivoihin vahvan muistijäljen. On iso työ kaivaa tunteilleen uutta uomaa.

– Salaojia olen kuitenkin onnistunut tekemään jonkin verran, vastaa Rönkä isänsä kielikuvaan.

Hänen ensisijainen tavoitteensa oli kirjoittaa kirja. Sitäkin hän arvostaa, että pystyy antamaan vertaistukea, jos joku tuntee samanlaisia ulkopuolisuuden kokemuksia kuin hän koki.

– En pyri dissaamaan koulua. Ei ole vastauksia siihen, miten kouluissa pitäisi toimia.

Muutama vuosi sitten Rönkä toimi Lahdessa mentorina eli ikään kuin isoveljenä 13-vuotiaalle pojalle. He pelasivat jalka- ja koripalloa, ja Rönkä kävi pojan pelireissulla. Kaksikko tapasi muutamia kertoja kuukaudessa, kunnes poika muutti muualle.

– Pystyin kenties antamaan tunnetukea. Ehkäpä yhdessä tekeminen vähentää ahdistusta paremmin kuin jonkin mullistavan viisauden sanominen.

Tunnetuen anto vaatii itseluottamusta, mutta Rönkä pitää mentorointia vastuunoton kevytversiona. Hän oli aikuinen, jota katsottiin ylöspäin.

Ei koululle, kyllä kirjastolle

Antti Rönkä opiskeli Jyväskylän yliopistossa äidinkielen opettajaksi. Opinnot jäivät, kun Rönkä päätteli, ettei pysty opettamaan vuodesta toiseen; siinä joko hän tai oppilaat kärsisivät.

Kun Röngällä oli mukava harjoittelukokemus kirjastosta, hän muutti Tampereelle opiskelemaan kirjallisuutta ja informaatiotutkimusta.

Petri Tamminen luonnehtii kirjastoa maailman parhaaksi paikaksi. Sinne ihminen voi mennä ilman mitään roolia. Tarjolla on turvaa ja sivistystä.

Tamminen viihtyy rauhaisassa Vääksyssä. Hän muistelee poikansa jo lapsena halunneen isompiin ympyröihin 5 000 asukkaan taajamasta.

Rönkä pitää Tampereen avoimuudesta. Toisaalta hän tuli Tampereen yliopistoon kesken opintoja, joten hän ei ole vielä ystävystynyt opiskelukavereidensa kanssa.

Sekä Röngän esikoiskirjassa että pojan ja isän tuoreessa Silloin tällöin onnellinen -kirjeenvaihtokirjassa (Gummerus, 2020) pojan kuntoutumista edistää naisystävä. Marraskuussa Rönkä ei kuitenkaan seurustellut.

Nuorena Rönkä oli lupaava 400 metrin juoksija. Kun luovuus kehittyi, hän purki kilpajuoksun osiin ja alkoi vihata kilpailemista.

Tamminen sanoo mieluusti luettelevansa virheitään. Niistä yksi on se, että hän patisti Anttia urheilemaan liian pitkään.

Silja-sisko oli juoksutreeneissä mukana, ja nyt 18-vuotias Silja omistautuu kestävyysjuoksulle. Rönkä kertoo kuntoilevansa jonkin verran: hän juoksee, pyöräilee ja etenkin kehittää lihaskuntoaan kotosalla.

Kotonaan Rönkä soittaa myös pianoa. Kun hän oli lukiossa, vanhemmat arvelivat, että pojasta tulee muusikko, sillä Rönkä järjesti pianokonserton ja sävelsi biisejä.

Kirjoista samastumista

”Ehkä juuri se on nuoruutta, että haluaa omistaa elämänsä kelpaamiselle. Ehkä nuoruus nimenomaan on vakavuuden aikaa, ei aikuisuus. Aikuisuus on sitä, että tajuaa, ettei kaikki ole niin vakavaa. Että riittää kun kelpaa yhdelle ihmiselle. Tai edes itselleen,” kuvaa Antti Rönkä Silloin tällöin onnellinen -kirjassa.

Antti Rönkä luki nuorena paljon. Hän sanoo ensimmäiseksi suureksi lukuelämyksekseen Franz Kafkan Oikeusjutun, joka piti lukea lukiossa. Jatkossa kolahtivat kapinahenkiset kulttikirjat, tärkeimpinä Bret Easton Ellis ja J. D. Salinger.

Röngälle suurin kirjailija on Karl Ove Knausgård. Hänen tuotantonsa on puhtaimmillaan sitä, mitä Rönkä etsii kirjoista: rehellisyyttä ja samastuttavuutta.

Petri Tamminen väittää kaikkien 50 vuotta täyttäneiden tietävän, ettei kannata palata nuoruuden rakkaimpiin kirjoihin, sillä ne ovat muuttuneet ontoiksi.

Kirjeenvaihtokirjassa Tamminen kertoo esikoiskirjansa vaatineen kahdeksan vuoden harjoittelun. Rönkä kertoo kirjoittaneensa romaaninsa ensimmäisen version kolmessa kuukaudessa.

Nyt poika paljastaa häpeilevänsä kirjeenvaihtokirjan ensimmäisiä kirjeitään. Isä huomauttaa, että vuodessa nuorelle tapahtuu paljon.

Tamminen muistelee Elämiä-esikoiskirjansa (Otava, 1994) arvostelua maakuntalehdessä: ”Suomessa julkaistaan harvoin näin huonoa esikoisteosta”.

Röngän esikoinen on saanut vain myönteisiä arvioita, jos unohtaa somekirjoittelun, jota Rönkä seuraa herkeämättä. Nuori mies tosin pettyi, kun Jalat ilmassa ei mahtunut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokaskymmenikköön.

Isä sanoo itsekin pääsevänsä helposti sen tunteen valtaan, ettei ole kokenut tarpeeksi menestystä.

– Vaikka saisi kuinka paljon kehuja, hyväksynnän kaipuu ei poistu. Sitä tunnetta pitää varoa.

Tamminen sanoo poikansa huomanneen, että ihmiset eivät lue lauseita vaan kirjoja. Itse hän pitää epäilystä työkalunaan, eli aina pitää pyrkiä parempaan. Tästä seuraa tekstin ylihierominen, jolloin huomio kiinnittyy lauseeseen. Jos Tamminen lukee huonon lauseen, hän menettää luottamuksensa kirjoittajaan.

Rönkää taas ei rosoinen lause haittaa.

Ilmeisesti hän arvaa, että isä alkaa kohta kehua tarkan lauseen taitajia. Rönkä iskee:

– En ole koskaan innostunut Veijo Merestä.

Isä löytää selityksen iästä:

– Sä löydät sen vielä.

Markkinat ovat täällä

Petri Tamminen sanoo kuuluvansa siihen aikakauteen, kun oli vain yksi julkisuus. Antti Rönkä on taas selvästi kotoisin monen julkisuuden maailmasta. Ero yksityisen ja julkisen välillä ei enää ole suuri, kun kaikki ovat omilla välineillään julkisuudessa.

Tammista ihmetyttää, kuinka nopeasti ihmiset tottuivat markkinoimaan itseään. Perään hän pukkaa kirjoistaan tuttua aforistista ajattelua:

– Kaikki muu on nopeutunut, mutta lapsen kasvatus ja kirjan lukeminen ei.

Tamminen sanoo oppineensa, että pitää tehdä työnsä älyttömän hyvin, sitten joko saat armon tai et. Mutta kylillä ei parane huudella, että minä muuten tein komean ladon.

– Antin sukupolven nimenomaan pitää huudella töistään. Se on suorastaan ihailtu taito.

Rönkä sanoo pyrkivänsä kultaiselle keskitielle. Hän sanoo, että vaatimattomuus voisi kääntyä jopa epäkohteliaisuudeksi.

– Jos vaikkapa poptähti ei vastaisi yleisön ihailuun, sehän olisi diivailua. Pitää löytää olemiseen oma tapa. Sitä en ymmärrä, että kirjailija välttäisi julkisuutta.

Rönkää houkuttaa esseiden kirjoittaminen.

– Kiinnostaa hypätä isosta mäestä, Lahdessa nuoruutensa elänyt Rönkä muotoilee.

Seuraavaksi Rönkä kaavailee nuoruudesta kertovaa romaania, joka sekin perustuu omiin kokemuksiin mutta aiempaa yhteiskunnallisemmin. Hän on jo aloittanut kirjoittamisen, ja kirja ilmestynee syksyllä 2021.

– Oman elämän kautta asioiden peilaaminen näyttää olevan tyylini. Miksi yrittäisin muuta?

Tamminen ajatteli kirjeenvaihtokirjan alussa opettavansa poikaansa. Lopussa hän huomasi poikansa kirjoittavan lennokkaasti. Ei ole opetettavaa.

– Poika jatkaa, vaikka pellot ovat kiviset.