Kuukauden kirjat: Kuinka mielenterveysongelmat näkyvät nuortenkirjoissa?
Tuula Kallioniemen esikoisteos Toivoton tapaus? (Otava) ei hevin unohdu. Vuonna 1978 ilmestynyt nuortenromaani kertoo psykiatrisen sairaalan nuorista potilaista avoimesti ja myötätuntoisesti. Kirja oli ensimmäinen lähikuva vaikeasta aiheesta kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ja se sai Topelius-palkinnon vuonna 1979.
Aikakauden pakolliset piirteet toki näkyvät: vallankumous ja vapaudenkaipuu häivähtävät yhdellä rivillä. Vaatekaappiin hirttäytynyt nuori melkein mustine kasvoineen jää varmasti jokaisen lukijan verkkokalvolle. Nuorten elämää taustoittava kirja on silti pohjavireeltään myötätuntoinen ja lohdullinen. Kallioniemi lujitti teoksellaan oikeudenmukaisuuden ja reiluuden periaatetta: nuortenkirjallisuudessa ei saa olla vaiettuja aiheita.
Kirja sai pikkuhiljaa seuraajiakin, ennen muuta 1990-luvulla. Silloin mielenterveydestä kirjoitettiin jo runsaasti – useimmiten kerrottiin äidin sairastumisesta tai alkoholisoitumisesta.
Poikkeuksen teki Mika Wickströmin Sebastian (WSOY) vuonna 1996. Ylioppilaskirjoituksiin pänttäävä Johan alkaa kuulla tuhoisia ääniä. Pojan hienosteleva äiti on suomifilmimäinen karikatyyri, mikä jonkin verran nitistää tarinan uskottavuutta.
Johanin sairastumisen syöverit kuvataan peittelemättä, jopa niin, että loppuratkaisussa pimeys läjähtää lukijan silmille.
Halutessaan lukija voi kuvitella tarinan jatkuvan lohdullisesti tai lohduttomasti. Kirjailija jättää tulevaisuuden avoimeksi.
Särkyvä lasienkeli
Nykypäivän suljetusta osastosta kertoo Marja Aho nuortenkirjassaan Lasienkeli (Myllylahti).
Killin mieltä pimentävät murheet ja itsemurhayritys.
”Mulla ei oo missää paras paikka!” epätoivoinen tyttö huokaa.
Psykiatrinen sairaala antaa kuitenkin Killille mahdollisuuden etsiä elämiselle syytä. Sairaalaa ei esitetä luhistavana paikkana, eikä terveyssandaaleissa lepsottava henkilökuntakaan ihan mahdoton ole.
Kulttuurihistoriallista syvyyttä tulee sairaala-alueen värikkäästä kuvaamisesta. Miljöö muistuttaa Nikkilän tai Kellokosken kaltaista omavaraista pienoismaailmaa.
Perustoiltaan Lasienkeli on lohdullinen ja kannustava, mutta nykyisen nuortenkirjallisuuden tapaan kuolema-aihe on vahvasti läsnä. Iiris-ystävän kohtalo olisi saanut olla armeliaampi.
Kovia kokeneita nuoria
Jani Pösön ja Teemu Nikin kirjoittama Sekasin (Otava) perustuu suosittuun tv-sarjaan, joka on menestynyt ulkomaillakin. Nuoret kohtaavat sairaalan suljetulla osastolla. Potilaiksi päätyvät myös osaston laitosapulainen Lumikki sekä sairaanhoito-oppilaitoksessa kiusaajan uhriksi joutunut Satakieli.
Kirjan huumori ja ujostelemattomuus on vapauttavaa. Kaikesta voi puhua. Humoristisuus paisuu välillä miltei liioitteluksi. Psykiatrisen hoidon kritiikkiäkään ei kartella, ja lääkkeiden runsautta pahoitellaan erityisesti:
”Oireet poistuvat, mutta sairauden syy ei välttämättä”.
Osaston henkilökunta on persoonallinen, muttei sentään painajaismainen. Tuntuu hyvältä, että ankarasta kuvauksesta huolimatta kirjassa säilyy jonkinlainen luottamus aikuisten osaamiseen ja vastuullisuuteen. Asenne raikastaa nuortenkirjallisuutta.
Sekasin-kirjan dialogimuoto liittyy tietysti tv-sarjamaisuuteen, mutta kertoo se jotain yleisempääkin nuortenkirjallisuuden muutoksista. Realistiset nuortenkirjat ovat entistä ripeälukuisempia ja kerronta soljuu pitkälti vuoropuheluiden varassa.
Ihan tavallisia
Anu Holopaisen Filigraanityttö (Karisto) on nimensä mukainen: päähenkilö Enni rikkoontuu vähemmästäkin. Hänelle on kehittynyt piinallisia pakkomielteitä, eikä hän halua paljastaa niitä vanhemmilleen. Enni ei pääse eroon komentelevasta Varoittajasta eikä ahdistavista rituaaleista.
Ehkä hiukan ihmeenomaisesti kerrotaan Ennin ja Laurin tapaamisesta, mutta on silti onnellista seurata, miten kaksi herkkää ja mukavaa nuorta vapautuu vähän kerrassaan mielen sokkeloista. Enni huomaa, että he molemmat ovat ihan tavallisia, mutta ”mieli vain toimi jostain syystä hieman epätavallisesti”.
Ennakkoluuloja ravisteleva selviytymistarina valaa uskoa myös siihen, että nuortenkirjan päähenkilöt voivat edelleen olla herkkiä.
Kun ei vaan jaksa
Riina Mattilan nuortenromaani Silmät avatessa on edelleen pimeää (WSOY) ei ole tavanomainen nuorten kuolemakirja, vaan nyt käsitellään itsemurhaa monesta näkökulmasta.
Vilja joutuu kokemaan läheisen ystävänsä Joelin menettämisen. Joelin itsemurhan jälkeen Vilja ryhtyy kirjoittamaan päiväkirjaansa pojalle kirjeitä. Hän syyttelee aluksi itseään, mutta tuhoava tunne laantuu onneksi ajan mittaan tyyneksi viisaudeksi: ”Ainakin toinen meistä haluaa elää, ja sen on riitettävä. Sen on pakko riittää”.
Itsemurha monesta näkökulmasta
Itsemurhista kertovissa kirjoissa tasapainoillaan aina tuskallisten asioiden kanssa: lukijaa ei voi raskauttaa äärettömällä surulla, mutta teon motiivien on kuitenkin käytävä tajuttaviksi. Hankala yhtälö.
Joelille tuskaa aiheuttaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. ”Ei ole mitään niin sakeaa kuin sellainen masennus, johon huipulta tipahtaa”, poika kirjaa mielialapäiväkirjaansa.
Kirjan ilmapiiri tuntuu rehelliseltä, mutta miellyttävällä tavalla kirjalliselta. Siinä on terapeuttista ja lohdullista voimaa.
Surupilven reunalla
Anne Leppäsen kirjoittama ja kuvittama Surupilven salaisuus (PS-kustannus) on tarinakirja, joka on tarkoitettu perheiden ja lasten tueksi itsemurhatilanteissa. Läheisen ihmisen itsemurha on vaikeaa käsiteltävää kirjallisuudessakin, mutta Leppäsen kirjan merkitys on siinä, että siinä keskitytään niin johdonmukaisesti surun kohtaamiseen ja toipumiseen.
Kirjan pieni päähenkilö juttelee yhtä hyvin vanhempiensa kuin surupilvensä kanssa.
”Pilvi on osa minun elämääni”, kuuluu kertomuksen viimeinen, realistinen lause.
Kirjan alaotsikko tiivistää tärkeimmän: miten kertoa lapselle itsemurhasta. Mukana on myös konkreettisia ohjeita, joita aikuinen voi hyödyntää.
Itsetuntoa tubettajan johdolla
Eipä olisi vielä 2000-luvun alussa voinut kuvitella, että lapsille laaditaan henkisen kasvun valmennuskirjoja. Kun ilmiöön liittää muodikkaat tubettajat, puhutaan jo menestyskirjasta. Tätä kirjatyyppiä edustaa Elinan ja Sofian Rohkeasti sinä (Tammi, kuv. Anthony Conley).
Tubettajasiskokset opettavat tunnetaitoja, erilaisuuden hyväksymistä ja vuorovaikutuksen aakkosia yhdessä äitinsä Aura Marttisen kanssa. Kirjassa ihmiset jaetaan neljään ryhmään persoonallisuutensa mukaan: tiikerit, delfiinit, hevoset ja sudet. Jaottelu auttaa varmasti ajatuskulun seuraamista, mutta aiheuttaa väistämättä myös mekaanisuutta: johan noihin eläimiin ehtii kyllästyä!
Nykypäiväisen tietokirjan tapaan leikitään, testataan ja askarrellaan. Tubettajien seurassa tehdään rohkeusamuletti ja vetäistään kiukunpoistotanssi.
Sirpaleisuudesta huolimatta vinkkikirja auttaa ymmärtämään vuorovaikutuksen hienovireisyyttä ja itsetunnon tärkeyttä.
Hyvä lukija,
Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin.
Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä.
Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja
Kommentit (0)