”Kokeilut ja hairahdukset sallitaan muille, mutta ei lastensuojelun asiakkaille”
Jokaisen vanhemman pahin pelko on joutua eroon omasta lapsestaan. Jokainen lapsi on lojaali vanhemmalleen. Silloinkin, kun vanhempi juo, lyö tai vielä pahempaa.
Joskus perheet kriisiytyvät, tilanteet tulehtuvat. Lapsi suojelee vanhempaansa, vaikka vanhempi ei suojele häntä. Ja lastensuojelu suojelee lasta, tai niin sen ainakin pitäisi.
Kun lastensuojelu astuu peliin, se asettaa näkyville jotakin äärimmäisen yksityistä. Perheen, kodin, lähimmät ihmissuhteet. Riidat ja riippuvuudet. Pelot. Kun julkisuus tulee mukaan, se tuntuu osoittavan sormellaan: Huono vanhempi! Ongelmanuori! Uhri! Häpeä!
Osallistuin joitakin viikkoja sitten dialogi-iltaan Osallisuuden ajan lastensuojelun kokemusasiantuntijanuorten, dokumenttiohjaaja Sami Kieksin, TikTok-sossu Maija Haapalan ja toimittaja Päivi Ängeslevän kanssa. Sami ja Maija ovat molemmat tehneet huikeaa työtä sen eteen, että kaikenlaiset ihmiset nähtäisiin ihmisinä, ilman sormen heristelyä (jos et ole katsonut Kieksiä Yleltä tai seuraa Tiktok-sossuja somessa, tee se nyt).
Puhuttiin siitä, miten lastensuojelu näkyy julkisuudessa.
Kokemusasiantuntijoiden mielestä lastensuojelun ongelmanuorten leima on sitkeä. Kokeilut ja hairahdukset sallitaan muille, mutta ei lastensuojelun asiakkaille (tai vähemmistöille – auta armias, jos olet molempia). On väsyttävää, että aina joutuu edustamaan enempää kuin itseään.
Ihminen kestää sen, mitä pitää, joskus enemmänkin.
En ole tavannut yhtäkään nuorta, joka olisi ollut ongelma. Sen sijaan ongelmallista on aina, kun ihmiset niputetaan yhteen jonkin asian perusteella, oli se sitten etnisyys, sukupuoli-identiteetti, ikävaihe tai tuen tarve. Irene Zidan puuskahti Ateneumin Rajojen rikkojat -podcastissa, että palestiinalaisista puhutaan mediassa vain sodan kautta, kun heidät voitaisiin nähdä ihmisinä: epätäydellisinä, mutta ihanina.
Oma kokemukseni on, että lastensuojelun piirissä olevat nuoret ovat usein herkistyneempiä ihmiselämän kauneudelle ja kauheudelle kuin me muut. Etuoikeutetuissa oloissa kasvaneistakin voi tietenkin tulla empaattisia, hyviä ihmisiä. Mutta kokemusmaailman suppeus voi myös vaikuttaa siihen, miten suhtautuu toisiin.
Siihen, näkeekö ympärillään NIITÄ ja MEITÄ, vai pelkkiä meitä.
En ole itse ollut lastensuojelun asiakkuudessa, mutta kun paras ystäväni sijoitettiin viidennellä luokalla kodin ulkopuolelle, toiselle paikkakunnalle, tajusin kirkkaasti, että niin voi käydä kenelle tahansa.
Myöhemmin sain työskennellä ihanien lastensuojelun piirissä olevien nuorten kanssa työpajoissa, joissa syntynsä sai Elina Hirvosen kanssa toimittamamme kirja Minä jaksan tämän päivän. Nuoret inhosivat kustantajan ehdottamaa nimeä Sankaritarinoita lastensuojelusta. He eivät halunneet esiintyä sen enempää sankareina kuin uhreina tai ongelmina. Heistä ihmisyys oli parempaa kuin sankaruus.
Ihminen kestää sen, mitä pitää, joskus enemmänkin. Sellaistakin, mitä muut eivät aina tahtoisi edes kuvitella tai katsoa tv-sarjasta. Ihminen haparoi, ei aina onnistu, mutta saa olla olemassa sellaisena kuin on.
Sen enempää nämä nuoret eivät halua.
Kun muut puhuvat työstä, rakenteista ja resursseista, lastensuojelun piirissä olevat puhuvat elämästään.
Oskari Savisalon väitöskirja todisti viime syksynä, että kun mediassa (no, ainakin Hesarissa) puhutaan lastensuojelusta, puhujina ovat yleensä muut kuin sen asiakkaat. Asetelma on epätasainen: kun muut puhuvat työstä, rakenteista, resursseista ja niin edelleen, lastensuojelun piirissä olevat puhuvat elämästään. Eivätkä ainoastaan elämästään, vaan sen kaikkein vaikeimmista ja pelottavimmista kohdista.
Aika iso vaatimus. Ja silti he tekevät niin. Miksi?
Siksi, että yhteiskuntana meillä ei selvästikään ole riittävää ymmärrystä lastensuojelusta ja niistä, joiden elämään se puuttuu ja joita se voi auttaa. Jos olisi, emme kohdentaisi valtiontalouden leikkauksia sinne, missä juurisyihin voitaisiin vaikuttaa.
Saa kai siitäkin haaveilla, että saataisiin vielä joskus kaikille parempi lapsuus ja sitä kautta parempi yhteiskunta. Sellainen, jossa poliittisilla johtajilla ja muilla aikuisilla ei olisi narsistisia haavoja, vaan uskallus antaa itsensä olla ihmisiä. Vahvuutta antaa se muillekin.
Kuuntele kolumni
