”Oli vaikeaa hyväksyä, ettei tyttärestäni tullutkaan ballerinaa vaan maalitykki”
Seison jalkapallokentän laidalla ja ikävöin aikaa, kun tyttäreni vielä harrasti voimistelua. Siinä maailmassa kaikki tuntui minulle tutummalta. Nutturat, hiuslakka ja kimaltavat asut. Minä muiden äitien kanssa kentän laidalla puhumassa elämästä.
Nyt tyttäreni on pelannut jo tovin jalkapalloa. Nutturat ovat vaihtuneet tiukkaan ponnariin ja säärisuojiin. Korvakorujen käytön pelikentällä kieltävät jo säännötkin. Ja minä olen tyytynyt kohtalooni.
Olen jopa alkanut nähdä jalkapallon kauneuden. Kentällinen tyttöjä pelaa silmät kiiluen, ja heillä on lupa olla ronskeja ja röyhkeitä. Näyttää oma tahtonsa, ja antaa sen viedä vimmaisesti. Kenenkään tehtävänä ei ole olla kaunis tai miellyttää muita, eikä varsinkaan olla hiljaa.
On ollut ihanaa seurata tyttäreni kehitystä ja sitä, kuinka empivästä ja muille helposti tilaa antavasta tarkkailijasta on alkanut kuoriutua nuori naisen alku, joka syöksyy tapahtumien keskiöön. Hiljattain seurasin kentän laidalla henkeäni pidätellen, kun hän otti pallon haltuunsa, juoksi koko kentän läpi muut kintereillään ja teki lopulta maalin.
Opin karttamaan muita poikia pitkälle aikuisuuteen. Olin kyllä poika, mutta pelkäsin omaa sukupuoltani.
Minä olin lapsi, joka usein pelkäsi ja vierasti muita poikia. Tyttöjen maailma tuntui turvallisemmalta. Olin äidin ja mummon kasvattama herkkä ja hienovarainen poika. Tyttöjen maailmasta oli helpompi löytää tilaa näille piirteille. Kukaan ei runnonut tai huutanut. Sai tanssia ja puhua ja lähestyä asioita rauhallisemmin.
Poikien maailma tuntui usein pelottavalta. Kukaan ei puhunut tunteista tai näyttänyt niitä. Pojat lähinnä painivat tai potkivat kiviä ringissä. Opin karttamaan muita poikia pitkälle aikuisuuteen. Olin kyllä poika, mutta pelkäsin omaa sukupuoltani.
Perhepiirissäni kasvaa nyt pieni poika, joka on herkkä ja rakastaa kaikkea mikä on pinkkiä ja kimaltavaa. Isommassa ryhmässä hän saattaa pelästyä muiden poikien usein rajuja leikkejä. Hän on kuitenkin löytänyt ympärilleen myös sellaisia poikia, joiden kanssa hän uskaltaa päästää villeimmät puolet itsestään esiin. Hänen maailmassaan kimaltava hame ja moottorisaha kulkevat rinnakkain sulassa sovussa.
Hänen leikkejään seuratessani olen tajunnut, että sama rajuus oli ehkä minussakin, mutta olisin kaivannut hänen tavoin omaa turvallista tapaani lähestyä sitä – ja ennen kaikkea aikuisten maailmaa, joka olisi minut sinne johdattanut. Sen sijaan kasvoin ajatukseen, etten minä pidä rajuista leikeistä. Aikuisena havahduin siihen tosiasiaan, etten osaa ilmaista oikeastaan minkäänlaisia aggression tai vihan tunteita.
Ihaninta olisi, jos yhdenkään lapsen ei tarvitsisi painaa mitään puolta itsessään alas.
Maailma on toki mennyt eteenpäin. Silti minunkin oli vaikeaa aluksi hyväksyä, ettei tyttärestäni tullutkaan ballerinaa vaan maalitykki. Ihaninta olisi, jos yhdenkään lapsen ei tarvitsisi painaa mitään puolta itsessään alas. Että saisi painia ja potkia kiviä, ja silti olisi myös tilaa itkeä. Että voisi olla kaunosielu ja joukkueen kovin taklaaja yhtä aikaa.
Minä kasvan ympärilläni olevien lasten johdattamana. Sukulaispojan esimerkkiä seuraten minäkin olen alkanut löytää vahvemmin oman tapani olla mies. Edelleen herkkyyteen taipuvainen, mutta välillä pistän myös painiksi.
Hetkiä elämästä on Lapsen Maailman kolumnisarja, jossa vaihtuvat kirjoittajat pohtivat lapsuuden, kasvun ja kasvattamisen iloja ja haasteita.
Kuuntele kolumni
