”Onko ongelma nepsyissä vai ympäröivissä rakenteissa?”

Olin lapsena aina äänessä, karkasin monesti iltapäiväkerhosta, ilmoitin ekalla luokalla opettajalle lapulla lähteneeni kesken päivän Lappiin, sain porttikiellon nais­voimisteluharjoituksiin ja valehtelin luokkakavereilleni muun muassa omistavani lukuisia koiria ja yhden robotin.

Mielikuvitukseni oli vilkas ja ideat rajattomia. Sain helposti ystäviä minne meninkin. Olin rohkea, sosiaalinen ja puhelias. Lapsuudessani tanssin, puuhasin esityksiä, radio-ohjelmia ja kotivideoita, pelasin jalka- ja koripalloa, pidin naapuruston lapsille ­kerhoa, harrastin kuvataiteita ja teatteria kymmeniä tunteja viikossa.

Silti kukaan ei epäillyt minulla ADHD:ta.

”Lapsena oppimani selviytymiskeinot ovat auttaneet luovimaan yhteiskunnassa, mutta samalla kuormittaneet tunnesäätelyäni roimasti.”

Diagnoosi jäi saamatta, sillä tärkein ominaisuuteni yhteis­­kunnan silmissä oli hyvä ­koulumenestys. Innostuin haasteista ja päämääristä, ja juuri koulu sattui tuottamaan minulle ­motivaatiota.

Muistan yhä kehossani tunteen, kun minun oli pakko tehdä kärrynpyöriä. Kehoni tarve purkaa sisäinen paine liikkeeseen oli ja on edelleen minulle yhtä normaalia kuin hengittäminen. Tuo paine yhdistettynä lukuisiin impulsseihin teki minusta jo ­lapsena ideakoneen, muiden innostajan, uusien ajatusten ja polkujen etsijän. Aikuisena se vei minut eri työurille ja sai hyppäämään täysin uusiin ­maailmoihin. Jatkuva uuden luominen pitää minut ­käynnissä.

Toisinkin olisi voinut käydä.

Ollessani neljävuotias päiväkodin ­hoitajat pitivät vilkkauttani epänormaalina. Kävimme neuvolapsykologilla, joka oli eri mieltä: hänestä vilkkauteni ei ollut poikkeavaa. Vuosi oli 1992, ja tyttöjen ADHD taisi olla yhtä epätavallista kuin ajatus siitä, että 30 vuoden päästä tuijottaisimme kroonisesti pientä, jatkuvasti käden ulottuvilla pidettävää laitetta.

Sain kuitenkin lopulta ADHD-diagnoosin ­35-vuotiaana. Elämä heitti kuperkeikkaa: diagnoosi herätti iloa ja ällistystä, myöhemmin surua ja vihaakin. Moni asia minussa ja tavassani olla sai nimen, ­selityksen ja roppakaupalla armollista katsetta.

Jo lapsena oppimani selviytymiskeinot ovat auttaneet luovimaan yhteiskunnassa, mutta samalla kuormittaneet hermostoa ja tunnesäätelyäni roimasti.

”Tietoa ja vertaistukea on saatavilla niin paljon, että on aika katsoa neurokirjon ihmisiä uusin linssein.”

Minkälainen elämäni olisi ollut, jos minut olisi diagnosoitu vuonna 1992?

Stereotypiat ja ennakkoluulot, joita ADHD-ihminen joutuu yhä tänä päivänä kohtaamaan, eivät suoranaisesti saa uskomaan, että 90-alussa saatu diagnoosi olisi saatellut minut lapsuuteeni ja koulutielle ongelmattomasti. Päinvastoin.

Nyt tietoa, vertaistukea ja aktivismia on kuitenkin saatavilla niin paljon, että on aika katsoa neurokirjon ihmisiä uusin linssein. Onko kyseessä tosiaan lääketieteellinen ongelma, vai onko ongelma ympäröivissä rakenteissa, jos kaikki ihmiset eivät niihin istu?

Hetkiä elämästä on Lapsen Maailman kolumnisarja, jossa vaihtuvat kirjoittajat pohtivat lapsuuden, kasvun ja kasvattamisen iloja ja haasteita.

Kuuntele kolumni