Kuukauden kirjat: Klassikot pitävät pintansa

Kuva Muumilaakson salapoliisit – kirjasta

Muumit jatkavat elämää pienten lasten kuvakirjasarjassa Muumilaakson salapoliisit. Katariina Heilala on kirjoittanut ja Päivi Arenius kuvittanut sarjan ensimmäiset osat Postimerkin arvoitus sekä Hillopurkin arvoitus (Tammi).

Kirjoissa tavataan tuttuja hahmoja Hemulista iki-ihanaan rouva Vilijonkkaan asti. Juonet ovat sopivan simppeleitä, vaikka Muumipeikko suurennuslasinsa kanssa joutuukin selvittämään salamyhkäisiä väärinkäsityksiä. Aloittelevat muumien ystävät pääsevät turvallisesti ja tunnelmallisesti mukaan laakson elämään. Kuvituksen voimakas värimaailma lienee perua Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kuvakirjasta.

Sydämellinen karhuklassikko

Michael Bondin Paddington-karhun tarina käynnistyi Suomessa 40 vuotta sitten. Nyt kolme ensimmäistä kirjaa on koottu yksiin kansiin nimeltään Karhuherran seikkailut 1–3 (Tammi, kuvittanut Peggy Fortnum, suomentanut Kaisa Kattelus).

Perun perukoilta Lontooseen muuttava nuori karhu päätyy asumaan Brownin perheeseen, ja monen monta yllätystä on luvassa.

”Minulle aina sattuu ja tapahtuu. Sellainen karhu minä olen”, Paddington ilmoittaa.

Pieni venepakolainen rantautuu!

Maasta toiseen muuttavan karhun vaiheissa on aavistus apeutta: rasittavalla merimatkalla se on joutunut latkimaan suolaista merivettä. Pieni venepakolainen tutustuu pikkuhiljaa brittiläisiin tapoihin teekutsuista alkaen.

Paddingtonin tarinoista puuttuu ehkä karhukollegansa Nalle Puhin syvämietteisyys, mutta syötävän suloinen otus Paddington joka tapauksessa on. Hieman kliseinen huumorikaan ei näännytä lämpöä.

Maisa maatilalla

Kuva Yksi, kaksi, kolme… Maisa osaa laskea -kirjasta

Lucy Cousinsin Maisa-hiirestä kertovia katselukirjoja on Suomessa julkaistu jo 25 vuotta. Turvallisen tuttua kirkkautta, selkeyttä ja sydämellisyyttä on vaikka millä mitoin tuoreimmassakin kirjassa Yksi, kaksi, kolme… Maisa osaa laskea (WSOY, suomentanut Anneli Heimonen).

Maisa auttaa nukkuma-ajan lähestyessä kanaemoa etsimään omille teilleen karanneita poikasia. Kananpoikasia löytyy mm. kukkapenkistä, omenapuusta ja traktorista. Lapsi pääsee kurkistelemaan vedettävien pahvilippojen alle, ja kanoja laskeskellessa opitaan numeroitakin.

Maisa-kirja sijoittuu monen muun kuvakirjan tavoin maatilalle. Maatila on aina kuulunut kuvakirjallisuuden suosikkiaiheisiin, mutta viime vuosina sen merkitys on entisestään korostunut.

Nostalginen Viisikko

Köyhiä ja rumia ei suvaita!

Keväisissä tunnelmissa on nautinto palata Viisikon uusintapainosten pariin. Viisikko retkellä (Tammi, suomentanut Lea Karvonen) on täynnä hupaisaa nostalgiaa, ja kirjasta löytyvät kaikki tutut maneerit.

Enid Blytonia syytettiin aikanaan esteettisen anemian aiheuttamisesta lapsille, mutta nykyisin kirjallisuudentutkijatkin suostuvat näkemään sarjan seikkailulliset ansiot. Viisikko retkellä -kirja kuljettaa lapset mahdollisimman loitolle turvallisesta maalaiskylästä. Lapset suhtautuvat kieltämättä sietämättömän pöyhkeästi nukkavieruihin köyhimyksiin, ja Blytonilla on myös taipumus tehdä tiukkoja moraalisia päätelmiä ulkonäön perusteella.

Ihmeellisintä on kuitenkin se, että tuore suomalainenkin lasten- ja nuortenkirjallisuus menettelee pelottavan usein lähes samalla tavoin kuin ikiaikaiset Viisikot: ulkonäkö on ratkaisevan tärkeää, ja lihavuus on vastenmielistä. Asenteista huolimatta Viisikko ilahduttaa mm. viehättävällä miljöökuvauksella. Blytonilla oli silmää tunnelmalliselle kerronnalle.

Onni yksissä kansissa

Pieni pyöreäpäinen Onni-vauva tuli tutuksi vuonna 2007 ilmestyneessä katselukirjassa Onni-pojan puuhakas päivä. Sanna Pelliccionin lämpimän arkisessa sarjassa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa, ja nyt kolme ensimmäistä kirjaa on julkaistu kokoomateoksessa Onni-pojan seikkailut (Minerva).

Ensimmäisessä kirjassa lennetään isän sylissä ja polskitaan kumiankan kanssa, kunnes kirja kirjalta teemat kasvavat. Onni-pojasta tulee mm. innokas kierrättäjä ja pihakirppisten ystävä. Vaivihkaa kirjoissa käsitellään myös kansainvälisyyden kysymyksiä.

Pelliccionin kuvitustyyli on kaikessa yksinkertaisuudessaan rikasta ja eloisaa.

Kylässä Sibeliuksen luona

Lapsetkin pääsevät osallistumaan Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlaan, kun Katri Kirkkopelto keksi tehdä elämyksellisen lastenkirjan säveltäjän elämänvaiheista. Kirkkopellon kuvittamassa ja kirjoittamassa Soiva metsä – Jean Sibeliuksen matkassa -kirjassa (Lasten Keskus) Sibeliuksen lapsenlapsi johdattelee Ainolan maisemiin, jossa hän yhdessä isoäitinsä kanssa kertoo maailmankuulusta papastaan. Niin tärkeitä kuin lapsille suunnatut elämäkerralliset kirjat ovatkin, samalla ne helposti pujahtavat mahtipontisuuden puolelle.

Soiva metsä on enimmäkseen valoisaa lastenkirjallisuutta, mutta toisinaan pikkutytön kertomistavassa on aavistus juhlallisuutta. Kuvittajana Kirkkopelto on vapautuneimmillaan luonnon ja metsän kuvaajana. Kirjan mukana tulee Sibeliuksen musiikkia sisältävä CD-levy, jossa sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian esittävät maestron tunnetuimpia teoksia.

Kirja ja CD jaetaan kevään aikana kaikkiin Suomen alakouluihin osana Jean Sibeliuksen juhlavuosi 2015 -hanketta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut kirjan tekemistä ja jakelua kouluihin.

Sympaattinen pikkukaupunki

Netta Walldén jatkaa Saarnilaakson pikkukaupunkilaissarjaansa. Tällä kertaa sutki timanttivaras huseeraa miten haluaa pahaa aavistamattoman idyllin keskellä. Ruben ja kadonneet karaatit (WSOY, kuvittanut Laura Valojärvi) on kotoisuuden ja vähän vipsahtaneen huumorin sympaattinen sekoitus. Väärinkäsitykset, hölmöt aikuiset ja lötkeät poliisit kuuluvat tietysti lastendekkarin perinteeseen, mutta niin ne vain edelleen toimivat, ja Walldénin kirjan ilmapiirissä on hauskaa ajattomuutta. Omituisista tilanteista syntyy myös viisautta.

Silloin kun timantit päätyvät roiston kynsiin, on hyvä muistaa, että vauras elämäntapa on ehkä mennyttä, mutta se ei ole sama asia kuin elämä. Lystikkäässä kirjassa olisi tosin Ruben saanut esiintyä enemmänkin, nyt persoonalliset aikuiset ovat runsaimmin näkyvillä.

Erilaisuuden asialla

David Walliamsin lastenromaani Poika ja mekko (Tammi, kuvittanut Quentin Blake, suomentanut Jaana Kapari-Jatta) sisältää hulvatonta huumoria ja humaania rohkeutta. Koulukaveri Lisa keksii pyntätä 12-vuotiaan Dennisin naisen vaatteisiin, mistä käynnistyy hurja tapahtumasarja. Niin rehtorin kuin rekkakuski-isänkin on vaikea hyväksyä Dennisin mieltymystä muotiin ja kauniisiin vaatteisiin – varsinkin, kun poika on samalla jalkapallojoukkueen maalitykki.

Pahuksen hauskaa huumoria

”Sinä voit olla kuka vain tahdot”, kirjassa sanotaan, mutta ihan helppoa se ei ainakaan Dennisin tarinan perusteella taida olla.

Höpsöt sivuhenkilöt tuovat kirjaan inhimillistä lämpöä, tosin karkealuontoinen rehtori vaikuttaa jo kliseeltä. Lastenkirjallisuudessa rehtorit ovat miltei järjestään hirviöitä, ja tästä käsityksestä kirjailijat pitävät jostain syystä visusti kiinni. Poika ja mekko on viisasta ja avaraa luettavaa kaikenikäisille ja sen huumori on pahuksen hauskaa.

Mestarihaaveita ahmimisikäisille

Urheiluromaanista Säbätalvi Topelius-palkinnon saanut Kalle Veirto kertoo uudessa ahmimisikäisten sarjassaan pontevasta, mutta ei järin taitavasta sählyjoukkueesta. Sählymestarit-sarjan aloitusosassa Jyrsijöiden haaste (Karisto) maailmanmestareihin tottunut valmentaja ryhtyy uhkarohkeaan puuhaan eli leipomaan tietokonepeleihin erikoistuneista kavereista edustusjoukkue.

Veirto kirjoittaa mielellään urheilusta, mutta hän tuo aina aiheeseen uutta särmää. Jyrsijöiden haasteessa on paljon leppoisaa huumoria ja kotikuvausta.

Tuoreessa kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ei juurikaan maaseudusta kirjoiteta, niinpä sekin tuntuu mukavalta, että sählyä treenataan rantaladossa puimurin katveessa. Kirjassa liikutaan Lahden lähikunnissa, lähellä kaupunkia, mutta silti syrjäkylillä. Kirjasta löytyy ammutiloja, hajatorppia ja tuoksupomminavettoja.

Prinsessasatu teinitytöille

Kevyt tyttöhömppä osataan jo Suomessakin. Asialla on usein ihan uusi kirjailijapolvi. Esikoisteos on myös Anna Hallavan Sammakkoprinsessa (WSOY), jossa 14-vuotias Ofelia päättää edistyä poikarintamalla. Tavallinen tarina saa jännittävän käänteen, kun Ofelia saa kuulla olevansa keijujen valtakunnan kruununprinsessa!

Teinisadussa on hilpeyttä ja realistista nuoruuden tuntua. Päähenkilö on kieltämättä melko pinnallinen hupsukka, mutta hän saa sekä aikuisilta että ikätovereiltaan tarpeellista kritiikkiä. Pinnallisuuden ja järkevyyden törmäyskohdat ovat lukijankin kannalta pysähdyttäviä.

Kirjailija tuntee nuorten maailman, niinpä puhelinkaan ei ole vain puhelin, vaan jotain paljon himottavampaa:

”Minä tutkiskelin kännykkääni. Se oli sileä ja kaunis, ja saatoin jo nähdä itseni suhaamassa koulun käytävillä se korvallani!”

Kevyessä kirjassa ilahduttaa sujuvasti kehräävä kieli.

PS

Kirjallakin on henkilöllisyys

Lastenkirjallisuuden myynti kasvoi viime vuonna pari prosenttia. Lasten- ja nuortenkirjallisuus onkin arvaamattoman suosittua, vaikka laihan julkisuuden perusteella niin ei voisi päätellä.

Lasten kirjakasvatusta ei kannata ehdoin tahdoin heikentää. Tammen ja WSOY:n politiikan mukaan kirjoissa ei enää kannata ilmoittaa sen paremmin painopaikkaa, painovuotta kuin painoksen järjestyslukuakaan. Ratkaisu sumentaa kirjan yksilöllisyyttä ja tekee siitä historiattoman kauppatavaran. Viesti on pelottavan sivistymätön.

Sanomattakin on selvää, että Tammen ja WSOY:n omistajayhtiö Bonnier ei ole ottanut omituista tapaa käyttöön kotimaassaan Ruotsissa.