Kuukauden kirjat: Kirjaklassikot piristävät
Brittihuumoria
Viimeistään Roald Dahl opetti meidät nauttimaan vipsahtaneesta huumorista. Sitä taitoa tarvitaan, kun uskaltautuu brittiläisen Russell Brandin Hamelnin pillipiiparin (kuvittanut Chris Riddell, suomentanut Tuomas Nevanlinna) vietäväksi.
Rottalaumaa pillillään marssittavan miehen tarina näyttää, miten vanha tarina kuohkeutuu rohkeaksi ja ajankohtaiseksi. Modernia on jo se, että pillipiipari ei sen tarkemmin sukupuoltaan määrittele.
Jos rottalauma Hamelnin kaupunkia terrorisoikin, eläimellisiksi osoittautuvat myös kaupungin omahyväiset ja ilkeät ihmiset. Kärjistetysti tarina opettaa inhimillisyyttä. Kirjailija tosin itse lankeaa yhteen ennakkoluuloon: lihavuutta hän ei hyvällä silmällä katsele.
Pyöreän ja kammottavan Pulla-Penan posketkin ”olivat niin ruusunpunaiset ja pullavat, että voin vain kiinnijäämisen pelosta olla survaisematta niihin haarukkaa”. Modernissa lastenkirjallisuudessa hekumoidaan ahnaasti ulkonäön huvittavuuksilla.
Russell Brand osoittautuu kieleväksi kirjailijaksi, ja Tuomas Nevanlinna on ilmiselvästi herkutellut suomennosta tehdessään. Jos joku hamelnilainen oikein innostuu käyttämään hienostelevaa kieltä, kertoja oitis kommentoi tilannetta:
”Tuo sana oli niin hieno, että se asuu omassa kartanossaan”.
Sydämellinen Hyppelihiiri
Norjalainen Thorbjörn Egner oli sormenpäitään myöten musiikki- ja teatterimies. 1950-luvulla kirjoitetussa Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä (tekijän kuvittama, suomentaneet Marja-Liisa Alanko ja Eila Kivikk’aho) luritellaan mennen tullen ja kehitellään mehukasta draamaa.
Satusikermän päähenkilö on patalaiska mutta vastustamattoman sydämellinen Hyppelihiiri. Vanhan satuperinteen pinttymiä Egner uskaltautui pöllyttämään: Hyppelihiirelle ei käy kurjasti, vaikka hän ei viitsikään kerätä ruokavarastoa. Aina asiat jotenkin hoituvat.
Nykypäivän lukijalle kirja on armollista luettavaa. Modernia väljyyttä on myös se, että metsän eläimet ovat parahultaisesti ihmisen ja eläimen välimuotoja. Liikkuvuus sallii inhimillisyyden periaatteiden ennakkoluulottoman pohdiskelun.
P.S. Rasmus A. Sivertsensin ohjaama animaatioelokuva Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä saa Suomen ensi-iltansa 7.4.2017.
Eläimet sulassa sovussa
Lea Pennasen saturomaanissa Pikku siili (kuvittanut Maija Karma) on reipas ripaus 1970-luvun yhteiskunnallisuutta. Vuonna 1979 ilmestyneessä kirjassa metsän eläimet kauhistelevat, miten ihmiset tuhoavat elämää:
”Sellaisia ihmiset ovat. Julmia ja tyhmiä.”
Pikku siili hortoilee Eläinten Metsään, jossa se saa nauttia ystävyydestä – mitä nyt Kettu Keikura aiheuttaa murheita, kunnes kirjan lopussa sekin oppii elämään sulassa sovussa.
”Maailmamme on ihana ja kaunis – ja meidän!” hahmotellaan kirjassa.
Poliittinen allegoria satu ei kuitenkaan ole, vaikka Eläinten Metsässä halutaankin yhdessä vaikuttaa epäkohtiin.
Pennasen temmeltävässä tahdissa rientävä satu on ajaton ja lämminsävyinen, ja Karman hellyttävä kuvitus vielä vahvistaa klassisuutta. Suomalaisesta luonnosta ja metsästä ammentavat sadut saisivat useammin kuulua myös nykykirjailijoiden ohjelmistoon.
Muumitulva jatkuu
Voiko muumeja olla liikaa? Mukeja, vateja, vaatteita, tilpehööriä – ja kirjoja! Kysymystä ei voi kiertää, kun perehtyy kevään muumikirjojen kasaan. Esim. kuvakirjat Viesti Nuuskamuikkuselta sekä Muumilaakson rallikisat on julkaistu kaikkiaan jo kolmena eri laitoksena.
Tapani Bagge toki kirjoittaa ihailtavan kaunista kieltä, eikä Tuomas Mäkelän kuvitus ärsytä kohtuuttomasti Tove Janssonin käsialaan tottunutta.
Tekijäpari tasapainottelee alkuperäisen hengen ja vauhdikkuuden välillä, ja viimeistään loppuriveillä peliin vedetään muumimaista filosofiaa. Rallikisan päätteeksi Muumipeikko toteaa, että ”hauskinta oli se, kun autoimme toisiamme, niin että kaikki pääsivät mukaan!”
Kun muumien suosio pysyy näin vankkana, uskaltaa jo kovalla äänellä ihmetellä, miksei Suomessa ole laadittu vielä ensimmäistäkään muumi-ilmiöstä ja Janssonista kertovaa lasten tietokirjaa!
Itsenäisiä lapsia
Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarja on kuulunut suomalaiseen lapsuuteen jo yli 50 vuotta. Viime vuosina näytelmä- ja elokuvaversiot ovat hienokseltaan tuoneet sarjaa lähemmäs omaa aikaamme.
Onneli, Anneli ja orpolapset on nyt ilmestynyt elokuvakirjana Onneli, Anneli ja Salaperäinen muukalainen (kuvittanut Maija Karma), johon alkuperäistarinan lisäksi sisältyy runsas valokuvaliite.
Lukijalle tarjoutuu hauska mahdollisuus vertailla erilaisia tulkintoja. Kestävintä on kuitenkin Kurenniemen inhimillinen ja rento suhtautuminen lapsiin. Vaikka kirjassa äkseeraa kireä orpokodin johtajatar Minna Pinna, voiton vievät ystävälliset aikuiset ja mahdollisimman itsenäiset lapset. Orpoudestakin kirjailijalla on omaperäistä sanottavaa:
”Orpoja aikuisia on maailmassa hyvin paljon, paljon enemmän kuin orpoja lapsia.”
Alun perin vuonna 1971 ilmestynyt teos osoittaa, miten vapautunutta ja älyllisesti kriittistä 70-luvun satukirjallisuus parhaimmillaan oli.
Vaaksanheimojen nukkekoti
Lastenkirjojen tuotteistaminen tuntuu joskus kiusalliselta, mutta Maria Malmströmin Onnelin ja Annelin nukkekotikirja -askartelukirja ei onneksi kuulu tähän sameaan joukkoon.
Onneli ja Anneli olivat innokkaita kodinlaittajia, ja nukkekotiin asettautuva Vaaksanheimon pikkiriikkinen perhe ymmärsi niin ikään kodikkuuden päälle. Vaaksanheimon mittakaavaan sovelletut nukkekodin tarpeiden askarteluohjeet elävöittävät kekseliäästi Kurenniemen satumaailmaa.
Malmström on oikea velho löytämään arkisille kapineille ihmeellistä käyttöä. Napit muuttuvat tarjoiluvadeiksi, korkista tulee kattila ja vessapaperirullan hylsystä kampauspöytä. Nukkekotileikki saa vaivihkaa kirjallista hehkua, kun ryhdytään nypertämään Vaaksanheimojen pienoismaailmaa.
Tuoreessa lastenkirjallisuudessa sisustetaan ja kurkistellaan erilaisiin koteihin. Onneli ja Anneli -klassikoissa sitä tehtiin jo vuosikymmeniä sitten.
Maailman vahvin nalle netin valeuutisten kimpussa
Helmikuun Bamse -sarjakuvalehdessä kauhistellaan ja itketään netissä levinnyttä kauheaa tietoa, jonka mukaan maailman vahvin nalle ei enää voimaannukaan jymyhunajasta! Vanha viisas kilpikonna osaa rauhoitella tässäkin tilanteessa: tuliko tarkistettua lähde?
Ja niinpä vain paljastuu, että nallen keljut viholliset ovat tunkeneet verkkoon häntä solvaavaa materiaalia.
Lähdekritiikkiä käsittelevä tarina sai alkunsa Bamsen toimituksen tehdessä yhteistyötä koululaisten sekä verkkotutkijoiden kanssa.
Ruotsissa jo 7.2. ilmestynyt numero herätti kansainvälistä kiinnostusta: mm. Financial Times ja Buzzfeed tarttuivat aiheeseen. Ruotsissa opettajat aikovat käyttää tarinaa opetusmateriaalina koulussa.
Bamsessa otetaan muutenkin rohkeasti kantaa ja tehdään uusia avauksia. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan parhaat ideat elävät sen maailmassa.
Lisää klassikoita
Mary Marckin tyttökirjoja on luettu ja painettu 1920-luvulta lähtien: Eeva-kirjat ovat sakeanaan suloista ajankuvaa. Anni Swanin tyttökirjoista otetaan myös silloin tällöin uusintapainoksia. Tuoreimmista klassikoista Rauha S. Virtasen Selja-sarja on vielä 2000-luvullakin löytänyt uuden lukijapolven, mutta muutoin kustantajat nostavat kovin arasti esiin vanhoja nuortenromaaneja.
Lastenkirjat ja sadut saavat usein pidemmän elämän. Silti nuortenkirjallisuuden puolelta voi löytyä todellisia aarteita, esim. Marjatta Kurenniemen ainoaksi tyttökirjaksi jäänyt Kesälintu. Se vetää hyvinkin vertoja ulkomaalaisille esikuvilleen.
Kun realistinen nuortenkirjallisuus elää hiukan nääntyneessä tilassa, säihkettä ja piristystä voisi hakea kultaisilta vuosilta. Uutuuksien ja klassikoiden tasapainoinen rinnakkaiselo pitää kirjallisuutta elossa.
Historiaton brändi
Osa suurista kustantamoista on alkanut viime vuosina aktiivisesti ohentaa kirjakulttuuria. Esim. kirjan painokseen ja painamiseen liittyviä perustietoja ilmoitetaan kitsaasti. Kirjasta tehdään näin historiaton brändi ja unohdetaan, miten tärkeää – jopa houkuttelevaa – on tietää, että klassikosta on julkaistu jo kymmeniä painoksia.
Kirjallisuuden loistokkuus sumenee ja samalla heikentyy uuden sukupolven kirjallisuushistoriallinen perspektiivi. Murheellista on sekin, ettei kannen suunnittelijan nimeä enää välttämättä kerrota – juuri nyt, kun kuvittajien ja kansitaiteen asemaa oli saatu kohennettua.
Nykyään on vaivatonta antaa kustantajille palautetta ja kysellä kirjojen identiteetin perään. Vastuu kirjakulttuurista kuuluu kaikille!
