Kirjailija Joonatan Tola ei häpeä perhekotitaustaansa

Miten selviydyit rankasta lapsuudesta?

Tätä kysymystä toimittajat usein kysyvät kirjailija ja suomen kielen tutkija Joonatan Tolalta, 39. Hän on julkaissut kaksi omakohtaista romaania: Punainen planeetta (Otava 2021) ja Hullut ihanat linnut (Otava 2023). Molemmat kertovat lapsuudesta kodissa, jossa vanhemmilla on suuria haasteita ja jonka olot ovat rikkonaiset.

Kirjailijasta on hankala vastata kysymykseen, koska hän on eri mieltä lähtöajatuksen kanssa: ei hankalasta lapsuudesta selvitä. Ei ole olemassa mitään virstanpylvästä, että jaahas, nyt on lapsuusjutut taputeltu ja alkaakin uusi aika.

–Tuntuu, että yhteiskunnassamme arvostetaan sitä, että vastoinkäymisistä – olivat ne sitten minkä tyyppisiä tahansa – selvitään ja sitten vaikeudet jätetään taakse ja ihminen kokee voimaantumista. Sitä mahdollisuutta, että joku jää johonkin välitilaan tai jatkaa asioiden märehtimistä, pidetään ikään kuin huonompana vaihtoehtona.

– Ainakin omalla kohdallani hankala lapsuus on jättänyt todella paljon jälkiä, joita kannan koko lopun elämääni mukanani. Mitään sellaista onnellista selviytymisen tilaa, että kaikki vaikeudet olisivat poistuneet, ei ole.’

Isä teki itsemurhan, kun Joonatan oli 6-vuotias, ja äiti kuoli Joonatanin ollessa 11-vuotias. 

Ylipäätään se, että ihmiset ikään kuin lokeroidaan selviytyjiin ja ei-selviytyjiin on kirjailijasta kestämätön ajatus. Tola tiedostaa, että hänet lasketaan kuuluvaksi ensimmäiseen ryhmään. Hän on pystynyt perustamaan perheen ja on mukana työelämässä.

– Monella mittarilla näyttää siltä, että olen selviytynyt, mutta sielullisesti en koe selviytyneeni lapsuudesta. Minuun on jäänyt pahat psykologiset jäljet, joita olen hoitanut läpi elämäni monin eri tavoin ja hoidan edelleen.

”Minä ja siskoni katosimme lastenhuoneeseen, me leikimme superhyönteisiä – ja tottahan se oli: tuntosarvet päässä sen kuin kasvoivat, korvat kuulivat asioita joita ei vielä ollut sanottu, silmät näkivät näkyjä jotka olivat vasta tulossa, ilmapuntarina piti valvoa aikuisten toimintaa, jotain kamalaa oli tapahtumassa, pian, ja minun täytyi estää se, olla valmiina mihin tahansa, mikään ei saanut yllättää; ja tämän alituisen rehkimisen keskellä oma sielu jäi jotenkin vieraaksi, sisimpään kasvoi tyhjyys, pimeys jonka täytti pelko.”
Lainaus on Tolan kirjasta Punainen planeetta.

Vahvuutena voimakas mielikuvitus

Joonatan Tola syntyi taiteilijaperheen kolmanneksi lapseksi. Isä oli kuvataiteilija ja runoilija Mikko Tola. Äiti oli kotiäiti, joka sairastui Joonatanin varhaisvuosina MS-tautiin.

Kodin työnjako oli, että äiti hoiti lapset ja käytännön asiat, jotta isällä oli mahdollisuus keskittyä taiteeseen.

Isä oli impulsiivinen ja usein reaalimaailman yläpuolella. Perheen ruokarahat olivat alituiseen lopussa. Äiti piti perhettä kasassa, mutta hänen sairautensa teki siitä haastavaa.

Kun Joonatan oli kuusivuotias, isä teki itsemurhan.

– Olin niin pieni, etten muista ajasta kuin välähdyksenomaisia tunnelmia. Kun menin kolmikymppisenä terapiaan, rekonstruoimme siellä, mitä ehkä tunsin pienenä poikana.

Tola uskoo, että yksi hänen vahvuutensa lapsuudessa oli mielikuvitus. Hän oli neljästä sisaruksesta se, joka oli vähiten äänessä – niin hyvin hän viihtyi omissa maailmoissaan.

”Mielikuvitus antoi turvapumpulia ympärille.”

Hän on miettinyt paljon sitä, miten eri tavalla lapsi katsoo asioita kuin aikuinen.

– Vaikka kotiympäristö olisi rikkonainen ja sekava, lapsen elämä ei ehkä ole ihan niin kamala, koska hän voi uppoutua leikin maailmaan. Mielikuvitus antaa turvapumpulin ympärille.

Isän kuoltua äidin sairaus eteni ja hänen oli entistä vaikeampi huolehtia Joonatanista ja sisaruksista. Lopulta päädyttiin lasten huostaanottoon. Koko perhe muutti asumaan nuorisolaitokseen. Äiti, joka liikkui nyt pyörätuolilla, asui omassa asunnossaan laitoksen yhteydessä.

Laitosaikaa kesti vuoden. Sitten lapset muuttivat perhekotiin. Äidin kunto oli jo niin huono, että hän joutui sairaalaan vuodepotilaaksi. Äiti kuoli Joonatanin ollessa 11-vuotias.

Onnellista aikaa perhekodissa

– Perhekoti oli siitä hieno asia, että sain olla kodissa. Perhekoteja on erilaisia. Meidän oli tosi perhemäinen ja kodin omainen.

Turvallisissa puitteissa lapsuus meni ikään kuin omalla painollaan, Joonatan Tola sanoo. Hän sai keskittyä rauhassa musiikkiin, jääkiekkoon, ihmissuhteisiin ja vitsailuun.

Lätkä, jota hän pelasi myös joukkueessa, oli niin tärkeä juttu, että talvesta tuli hänen lempivuodenaikansa. Hän odotti usein jo kesällä talven tuloa.

– Olen ymmärtänyt nyt myöhemmin, että on tosi hyvä, että pystyin kehittämään omia intohimoja. Minulla oli voimavaroja innostua asioista, kuten musiikista, ja se vei minua eteenpäin.

Isoin juttu oli kuitenkin ympärillä olevat ihmiset. Tola viihtyi isossa perheessään. Omien sisarustensa lisäksi hän sai kolme sisarusta sijaisperheestä.

– Lapselle merkkaa eniten toisten lasten seura. Mulla on hirveästi hyviä muistoja lapsiporukan kanssa touhuamisesta. Muistan, että meillä oli aina äärimmäisen hauskaa, suorastaan ratkiriemukasta.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

”Tykkään touhuta lasten kanssa pihalla. Kuopus on innokas ötököiden tutkija, ja esikoinen on hurahtanut jalkapalloon”, kirjailija Joonatan Tola kertoo.

Omilleen muuttoa seurasi kaoottisuus

– Turvattomuus iski ihan puun takaa. Pelkäsin kuolevani, niin voimakkaasti tunsin. Koin, että olen ihan yksin. En kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta ympäröivän yhteiskunnan kanssa, Joonatan Tola kuvaa muutosta, joka tapahtui, kun hän muutti omilleen 18-vuotiaana.

Vuosiin hän ei ollut kokenut mitään turvattomuuteen viittaavaakaan, mutta silloin pelon tunteet valtasivat mielen.

Elämän seuraavaa kymmentä vuotta leimasi kaoottisuus. Tolan mukaan sisäinen turvattomuus aiheutti sen, että hän muutti kaupungista toiseen ja matkusteli paljon. Hän kokeili myös monia kouluja, mutta jätti ne kesken, koska hänen oli vaikea suorittaa asioita loppuun asti.

– Pääasiallisesti elin mukavaa elämää, mutta välillä oli tosi raskaita jaksoja.

Ystävät auttoivat, ja perheenjäsenten ja seurustelukumppaneiden tuella oli iso merkitys.

Yksi tukikohta oli edelleen perhekoti. Monena vuonna Tola vietti siellä esimerkiksi joulunajan.

Vähän alle kolmikymppisenä Tola tapasi puolisonsa ja tulevien lastensa äidin. Vaimon ehdotuksesta hän haki ja pääsi Kela-terapiaan.

– Psykoterapiassa käsittelimme sitä, mikä on voinut olla se asia, joka sai sieluni niin haavoille. Yritin käsittää, mitä minulle oikein tapahtui varhaisimpina vuosina.

Tola sai kiinni lapsena kokemistaan turvattomuuden ja pelon tunteista. Hän tutki aihetta lisää kirjoitustyötään varten ja ymmärsi, että yleistynyt pelko on tavallinen vanhempansa menettäneillä lapsilla. Jos vanhempi kuolee, lapsi alkaa pelätä, että kaikki muutkin ympärillä kuolevat tai sairastuvat. Ylipäätään elämän perusasioiden muuttuminen tuo lapselle yleistä turvattomuutta.

– Kirjoissani olen kuvannut sitä, mitä sielulleni ehkä tapahtui varhaisvuosinani. Olen kuvitellut, mitä pieni poika saattoi kokea ja ajatella. Olen halunnut tehdä tarinan niin, että se on minusta psykologisesti uskottava.

Perhekotitausta ei hävetä

Esikoisteoksessaan Joonatan Tola käsitteli mielenterveyden ongelmia ja alkoholismia, mistä tuli paljon kiitosta. Hän on osallistunut myös julkiseen keskusteluun ja puhunut haastatteluissa kirjansa teemoista.

Tola sanoo tunnistaneensa jossain kohtaa, että avoimuus tekee hyvää ja auttaa eteenpäin. Haastatteluiden antaminen ei ole silti ollut missään vaiheessa hänelle mikään läpihuutojuttu, vaan on vaatinut sisäistä kamppailua ja omien häpeän tunteiden työstämistä.

– Muistan vieläkin sen hetken, kun häpeä iski minuun esikoiskirjan julkaisupäivän alla. Yhtäkkiä tajusin, että joutuisin puhumaan kirjan teemoista ihmisten kanssa.

Kirjoittamistyössä tilanne on toinen. Siinä suojelee se, että tekee työtä ammattimaisesti.

– Kirjailija ei kirjoita itsestään, vaan käyttää hyväkseen omaa elämäntarinaansa, kokemuksiaan ja tunteitaan. Vaikka teksti kertoo Joonatan-nimisestä henkilöstä, kaikki se, mitä hän ajattelee tai puhuu, on kuvittelutyön tulosta.

Myös toisen kirjansa, Hullut ihanat linnut -teoksen julkaisemisen yhteydessä Tola kipuili. Jossain kohtaa hän jopa päätti, ettei antaisi uudesta kirjastaan yhtään haastattelua, koska se tuntui liian raskaalta. Myöhemmin tunne meni kuitenkin ohi, ja oman taustan avoin käsittely on tullut mahdolliseksi pikkuhiljaa.

– En päättänyt yhtenä päivänä, että alanpa nyt avoimeksi.

Tola muistaa vältelleensä nuorena kaikin keinoin sitä, että joutuisi puhumaan varhaislapsuudestaan. Hän ei halunnut kertoa kenellekään, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut, vaan toivoi ikään kuin pyyhkivänsä pois ”muinaishistoriansa”.

Jos tuli tilanteita, joissa oli pakko paljastaa jotain omasta taustasta, Tola kertoi ulkoa opettelemansa litanian, joka ei koskettanut häntä itseään tunteen tasolla, ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

”En halunnut huudella toreilla, että hei, olen täysorpo ja lastensuojelun asiakas.”

Tolasta kyse oli siitä, ettei hän halunnut erottua joukosta. Kun on lapsi, ei halua mitään muuta niin paljon kuin kuulua porukkaan.

– En saanut ikinä mitään negatiivista palautetta siitä, että asuin perhekodissa – ylipäätään en ole koskaan hävennyt perhekotitaustaani. Mutta en silti halunnut huudella toreilla, että hei, olen täysorpo ja lastensuojelun asiakas.

Joonatan Tolalle nousee esiin häpeän tunteita lapsuustaustastaan enää harvoin. Mutta niitä voi edelleen tulla, esimerkiksi haastattelutilanteissa.

– Tunne vain tulee. Hävettää ihan kamalasti tulla esille tällaisten teemojen kanssa. Häpeä omasta taustasta ei poistu minnekään.

Se, mikä saa Tolan jatkamaan avoimuutta, on luottamus siihen, että puhuminen on tärkeää. Sillä on merkitystä, että joku puhuu näistä teemoista.

– Vaikeissa tilanteissa minua ajaa ajatus, että avoimena olosta voi joskus tulla jotain hyvää. Kun takapakki tulee, pidän itselleni tsemppauspuheen ”Nyt vaan rohkealla mielellä. Tämä on tärkeää”.

”Haluan nähdä maailmassa ja ihmisissä hyvää ja toivoa. Erityisesti näen toiveikkuutta lapsissa”, sanoo Tola, joka asuu Joensuussa puolisonsa ja kahden lapsensa.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä. 

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi