Kuukauden kirjat: Kiperiä aiheita
Ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu -kirja ilmestyi 25 vuotta sitten. Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan suosikkisarjasta on tullut moderni klassikko, joka on yleisemminkin tuonut uutta näkyvyyttä suomalaiselle lastenkirjallisuudelle. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyy uudelleen kuvitettu versio kirjasta Heinähattu ja Vilttitossu ja Littoisten riiviö (Tammi, kuvittanut Salla Savolainen). Kirja on alun perin ilmestynyt Markus Majaluoman kuvittamana vuonna 1999; hyvällä syyllä voi toivoa, että seuraavaksi sarjan aloitusosa ilmestyy uusintapainoksena.
Savolaisen kuvissa on visuaalista runsautta, iloa ja yksityiskohtia. Puutalot ja puutarhat luovat sydämellisen turvallista pikkukaupunkitunnelmaa. Nopoloiden teksti tarjoaa kuvittajille monenlaisia mahdollisuuksia. Littoisten riiviössä sisarusten välit rakoilevat ja huono tuuli tarttuu äitiinkin. Perhe-elämän kummallisuuksista ammentavassa kirjassa on aikuistakin naurattavia huomioita mm. äidistä, joka tarkkailee itseään kasvattajana ja muodikkaasti vapauttaa kaikki myllertävät luovuuden voimansa. Kirja on hyvä näyte Nopoloiden vahvasta huumorintajusta: Heinähattu ja Vilttitossu -sarja on tuonut lastenkirjallisuuteemme omaperäistä, lempeää ironisuutta.
Kettujen kaupunkimatka
Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki ry (Kettuki) on julkaissut Anneli Kannon kirjoittaman ja Vili Ohra-ahon kuvittaman lastenkirjan Seuraa hännänpäätäni. Kauhakuormaaja rouhaisee vanhan ladon, jota kaksi kettua, Suurkettu ja Keltsu, ovat pitäneet kotikolonaan. Uuden kodin etsintä ja vanhan maiseman väkivaltainen moukarointi ovat lastenkirjallisuuden suosimia aiheita, mutta Kanto käsittelee niitä hauskan humoristisesti.
Vili Ohra-ahon kuvitusta kirjasta Seuraa hännänpäätäni.
Kahden eri-ikäisen ketun kohtalot kietoutuvat yhteen siitä huolimatta, että alussa ne suhtautuvat toisiinsa kohteliaan etäisesti. Ketut lähtevät yhdessä maalta kaupunkiin ja opettelevat citykettujen tavoille, ja juuri kaupunkilaisen elämänmuodon herkuista kirjailija saa eniten riemua irti. Kettujen kaupunkimatkaan mahtuu myös pientä jännitystä, mutta ennen kaikkea selviytymisen iloa.
Kirjan railakkaasti kuvittanut 20-vuotias Ohra-aho valmistuu keväällä kuva-artesaaniksi ja graafikoksi Sataedun ammattiopistosta; satukirjan esittelyssä kerrotaan, että hänellä on ”matkassaan kaverina autismipuun oksa”.
Kanaria kutsuu
Laura Suomela jatkaa Juhosta ja Istosta kertovaa lastenkirjasarjaansa. Kanarian säpinät -kirjassa (WSOY, kuvittanut Markus Pyörälä) ystävykset pääsevät etelänmatkalle. Lomakokemuksista on kirjoitettu niin paljon kirjoja, ettei aiheesta helposti ole modernin lastenromaanin tarpeiksi. Niinpä Suomela on ympännyt tarinaan tietokonevarkauden. Totunnaisella tavalla roiston henkilöllisyyden voi aavistaa ensitapaamisen perusteella.
Lastenkirjallisuudessa rikollisuus on aina päällepäin näyttäytyvä ominaisuus, siksi kelmejä on niin mukava vakoilla. Kanarian säpinöissä on sovinnaisuuksista huolimatta myös tarttuvaa hyväntuulisuutta, ystävyyttä ja komediallisuutta.
Kovia kohtaloita
Belgialainen pariskunta Rascal ja Sophie käsittelee kuvakirjamaisessa tarinassaan Tinka (Basam Books, suomentanut Hannele Pohjanmies) lapsuuden järkyttäviä murroksia. Tinka-kissan vanhemmat lähettävät lapsensa bambulaatikossa merelle ajelehtimaan, sillä he ovat sitä mieltä, että sodan ja nälän kiusaamassa maassa ei ole tulevaisuutta. Kuvituksen tehnyt Sophie on syntyjään eteläkorealainen, ja omien orpokoti- ja adoptiokokemustensa perusteella hän tuntee karun aiheen.
Kirja päättyy onnellisesti: nuori pariskunta löytää ajelehtivan kissanpennun ja ryhtyy sille mielellään vanhemmiksi. Adoptioaiheisia lastenkirjoja riittää vaikka millä mitalla, mutta Tinkan tarina joka tapauksessa muistuttaa lapsen näkökulmasta, miten toivottomissa tilanteissa ihmiset joutuvat elämään. Kirjassa ei unohdeta psykologista puolta, kun Tinka ryhtyy vartuttuaan pohtimaan omia juuriaan.
Brittihuumoria
Television räävittömän lystistä Pikku-Britanniasta tuttu David Walliams tunnetaan myös lastenkirjailijana kymmenissä maissa. Nyt on Suomen valloituksen vuoro, kun Herra Lemu (Tammi, kuvittanut Quentin Blake, suomentanut Jaana Kapari-Jatta) aloittaa Walliamsin lastenkirjojen suomennosten sarjan. Kirjassa on aavistus Roald Dahlia ja oikein reippaasti brittiläisen luokkayhteiskunnan kritiikkiä. Tuloksena on syntynyt sekä hauska että koskettava lastenromaani.
Chloe ei ole luokan suosituimpia tyttöjä, eikä kotonakaan ole aina mukavaa, sillä sisko on omahyväinen silmänpalvoja ja äiti on parlamenttiin hinkuava hienostelija. Perheen elämä muuttuu täydellisesti, kun Chloe tutustuu Herra Lemuun. Walliams ei jätä epäselväksi, mitä mieltä hän on äidin konservatiivisesta poliittisesta ohjelmasta.
Pysäyttävä kokemus
Englannissa lastenkirjailijat eivät kainostele poliittisiakaan kysymyksiä, vaan esittävät reippaasti näkemyksensä. Kirjailijan ja Blaken yhteistyö on saumatonta. Kun Blake piirtää nousukasmaisen äidin, David Walliams kommentoi kuvaa: ”Hyvä tavaton, että onkin hieno rouva”. Inhimillisesti onnellisinta kirjassa on Chloen elämän muuttuminen helpommaksi, mutta sen rinnalla kirjailija ehtii käsitellä monen monta aihetta omalla kirpeällä tavallaan. Tämä kirja pysähdyttää.
Toven uran alku
Tove Jansson kirjoitti ja kuvitti ensimmäisen lastenkirjansa Vera Haijn nimimerkillä vain 13-vuotiaana; kirja tosin julkaistiin vasta viisi vuotta myöhemmin. Vuonna 1933 ilmestynyt pieni seikkailukirja on nyt saatavilla uutena suomennoksena. Seikkailu merenpohjassa -kirjan (WSOY, suomentanut Sirke Happonen) jälkisanoissa tutkija Sirke Happonen liittää pienen runomuotoisen tarinan Tove Janssonin myöhemmän tuotannon läheisyyteen: ”Jo tässä kirjassa Jansson yhdistää eksoottisia piirteitä pohjoismaiseen saaristomaisemaan, ja kerronta kulkee riimissä kuten muumikuvakirjoissa.”
Happonen myöntää, että aloittelevan taiteilijan työ on mielenkiintoinen varsinkin Janssonin tuotannosta kiinnostuneille. Koulutyttömäinen kuvitustyyli ja lyhyt seikkailupyrähdys meren alla ovat kirjallisia kuriositeetteja, eikä ihme, ettei Jansson pitänyt meteliä varhaisesta yrityksestään.
Apua valintaan
Tuija Mäen lähdeteos Kuvakirjoja sarjoina (Avain) ilmestyy jo kolmannen kerran. Apuneuvoa tarvitaan, kun metsästetään vaikkapa kaikkia Tomppa-kirjoja tai Miina ja Manu -sarjan kymmeniä erikoisuuksia kiukuttelukirjasta kierrätyskirjaan. Hakuteos auttaa myös jäljittämään kuvakirjoja aihepiirin mukaan.
Asiasanahakemiston lisäksi mukana ovat kuvittajahakemisto sekä teos- ja sarjahakemisto. Nyt on näppärää haeskella juuri sopivia kuvakirjoja. Vastaavanlainen lasten- ja nuorten jatkokirjaluettelo on ilmestynyt 1970-luvulta, kuvakirjoista luetteloa alettiin julkaista muutama vuosi sitten. Se kertoo kuvittajien ja kuvakirjan arvon noususta ja samalla myös siitä, että nykyisin tuotetaan taajaan kirjavalinnan helppokäyttöisiä apuneuvoja.
Karmivaa & koskettavaa
Leon Leyson kertoo kauhistuttavia lapsuuskokemuksiaan nuorille aikuisille suunnatussa muistelmakirjassaan Poika joka pelastui (Tammi, suomentanut Annika Eräpuro). Leon Leyson oli kymmenvuotias, kun natsit hyökkäsivät Puolaan. Hänen perheensä joutui gettoihin ja keskitysleireihin lähes vuosikymmenen ajaksi.
Schindlerin listan kuopus puhuu!
”Selviytymiseni ei ollut kovin todennäköistä. Melkein kaikki olosuhteet olivat minua vastaan, eikä puolestani puhunut juuri mikään”, Leyson kommentoi painajaismaisia kokemuksiaan. Kertomuksessa on kauhun hetkiä ja raivostuttavaa epäinhimillisyyttä, mutta samalla myös ihmeellistä sinnikkyyttä ja rohkeutta. Leysonin perhe auttoi parhaansa mukaan vielä heikommassa asemassa olevia. Vastaavasti perhettä onnisti, kun heitä ryhtyi määrätietoisesti auttamaan salaperäinen Oskar Schindler. Nykypäivän nuorelle ei voi konkreettisemmin kertoa rohkeudesta ja sitkeydestä.
Kirjassa hätkähdyttää se, että juutalaisvastaisuus ei tyrehtynyt Puolassa sodan jälkeenkään, vaan jatkui ainakin 1940-luvun loppuun saakka. Leysonin kirja koskettaa tunteiden tarkalla kuvauksella. Kannattaa muistaa myös irlantilaisen John Boynen vuonna 2008 suomennettu Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar Kustannus, suomentanut Laura Beck), joka niin ikään on vaikuttava johdatus karmivaan aiheeseen.
Maailmasta toiseen
Anne Leinosen nuortenromaani Ilottomien ihmisten kylä (WSOY) on vaihtoehtoinen historian tulkinta, jossa on yhtä hyvin fantasian aineksia kuin raadollista yhteiskunnallista realismia. Aalo on Kaukamaassa asuva nuorukainen, jonka elämä heilahtaa sijoiltaan, kun hän löytää vintille kätketyn Suuren leikkikirjan. Kaukamaa on muurien suojaama alue, jossa ei sallita sen enempää iloa kuin elämää helpottavia uusia keksintöjä. Aalon uteliaisuus kuitenkin herää ja pikkuhiljaa hän hankkiutuu rajan takaisen maailman vaikutuspiiriin.
Kirjassa työstetään historiattomuuden pelottavia seurauksia. Kaukamaassa menneisyys kielletään ja kulttuurisuhteet torjutaan. Vaikeneminen ja salaisuudet leimaavat maan arkea, mutta rajan takainenkaan maailma ei näytä vapaudesta huolimatta pelkältä idylliltä. Vastakohtaisuuksien kärjistämistä tärkeämpää on muutoksen mahdollisuus. Kirjan lopussa Aalo uskoo tulevaisuuteen: ”Asiat Kaukamaassa olisivat muutettavissa. Ajatus ja sana ja teko kerrallaan.”
Historian ja vapauden teemojen rinnalla maltetaan kypsytellä monia arkisia ja inhimillisiä asioita. Ilottomien ihmisten kylä ei ole kuivakka aateromaani, vaan täyteläinen nuortenromaani.
PS
Kansalliset aiheet vahvistuvat
Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ammennetaan taas kansallisista aiheista. Fantasiassa on suomalaisia juuria ja oman mytologiamme pitkää perinnettä. Lasten tietokirjallisuudessakin Suomen historia on vahvasti esillä.
Suomalaisuus ei ilmene lastenkirjoissa kansallisena korskeutena, eikä liioin sentimentaalisuutena. Omien juurien muistaminen virkistää muuten jo nuupahtamaan päässyttä fantasiakirjallisuutta.
Samaan aikaan, kun historiaa puuhataan vapaavalintaiseksi aineeksi, lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on alettu kysellä, mihin historian tuntemattomuus johtaa. Lastenkirjallisuus on juuri nyt tärkeämpää kuin pitkiin aikoihin.
