Kevään valoa ja varjoja

Lapset pitää saada liikkeelle

Lasten liikkumisen vähyyttä ja siitä heti ja myöhemmin seuraavia ikäviä terveysvaikutuksia koskevien tutkimusten pino sen kuin kasvaa. Espanjalais-brasilialaisen tutkimuksen mukaan kaksi tuntia päivässä ylittävä ruutuaika nostaa korkean verenpaineen riskiä lapsilla lähes kolmanneksella.

Jos lapsi liikkuu tehokkaasti vähemmän kuin tunnin päivässä, verenpaineriski nousee peräti 50 prosentilla. Ennestään tiedetään, että lapsuusiässä koholla olevan verenpaine kasvattaa sydän- ja verisuonisairauksien riskiä aikuisena todella paljon.

Liikkumattomuus nostaa lasten verenpainetta.

Tulokset perustuvat yli 5 000 lapsesta kerättyihin tietoihin. Verenpaine oli koholla 11 prosentilla tutkituista. Tutkimuksessa mukana olleet 2–10-vuotiaat lapset olivat kotoisin Espanjasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta, Kyprokselta, Virosta, Ruotsista ja Belgiasta. Tulokset julkaistiin äskettäin Journal of Cardiology -lehdessä.

Suomalaislapsia ei tutkimuksessa siis ollut, mutta selvitykset kertovat lasten liikkumattomuuden olevan iso ja jatkuvasti kasvava terveysongelma meilläkin.

Täkäläisten varhaiskasvatuksen liikuntasuositusten mukaan lasten tulisi saada kaksi tuntia reipasta, hengästyttävää liikuntaa päivittäin.

Jyväskylän yliopiston pari vuotta sitten toteuttamassa tutkimuksessa mukana olleiden 14 päiväkodin 74 lapsesta yksikään ei liikkunut suositusten mukaisesti. Keskimääräinen liikuntasuorite jäi myös hienokseltaan alle espanjalais-brasilialaisessa tutkimuksessa määritellyn riskirajan: lapset liikkuivat keskimäärin 58 minuuttia päivässä.

Liikunta tai sen puute vaikuttavat paljon muuhunkin kuin lapsen verenpaineeseen. Liikuntafysiologi Arto Hautalan mukaan liikunta mm. parantaa sekä aivojen verenkiertoa että hapensaantia ja voi siten synnyttää uusia hermosoluja siihen aivojen osaan, joka toimii oppimisen keskuksena.

>Augusto César Ferreira de Moraes ym.: Incidence of high blood pressure in children – Effects of physical activity and sedentary behaviors. International Journal of Cardiology 180 (2015).

Oppimisvaikeus voi olla vahvuus

Onko hyvän opettajan välttämättä oltava myös parhaan A-luokan oppija? Ehkä ei. On helppo kuvitella, että itse oppimisvaikeudesta kärsivä opettaja on muita opettajia parempi tuki oppimisvaikeuksien koettelemille opiskelijoille.

Jostakin syystä asiaa ei kuitenkaan yleensä ajatella näin päin. Esimerkiksi Englannissa on Eila Burnsin mukaan keskusteltu pikemminkin siitä, onko dysleksiasta eli lukivaikeudesta kärsivistä ihmisistä opettajiksi lainkaan.

Epäilys on toki sikäli ymmärrettävää, että monet lukivaikeuteen liittyvät ongelmat, esim. vieraan kielen oppimisen vaikeus, ovat pysyviä. Tämä tosiasia sopii huonosti yhteen mm. elinikäisen oppimisen vaatimuksen kanssa.

Burnsin väitöksen mukaan lukivaikeus tuokin opettajan työhön melkoisia haasteita. Vaikeita ovat erityisesti tilanteet, joissa vaaditaan nopeaa tiedon käsittelyä.

Vaikeus voidaan kuitenkin kääntää vahvuudeksi. Opettajien henkilökohtaiset kokemukset dysleksiasta tarjosivat heille ainutlaatuisen mahdollisuuden ymmärtää ja tukea opiskelijoita, joilla oli jokin oppimisvaikeus.

Lukivaikeus on suhteellisen helppo salata, ja haastatellut harkitsivat tarkoin, ennen kuin kertoivat asiasta kollegoilleen ja oppilaitoksen johdolle. Opiskelijoiden suhteen oltiin avoimempia: dysleksiasta kerrottiin, sillä kertomista pidettiin yhtenä tuen ja ohjauksen keinona.

Lukivaikeudesta tuli osa opettajan ammatti-identiteettiä: omat heikkoudet ja vahvuudet tunnistettiin syvällisesti, ja niitä hyödynnettiin opetustyössä. Burnsin mielestä opetusalalla pitäisi kiinnittää enemmän huomiota moninaisuuden johtamiseen, jotta sekä opiskelijoiden että työntekijöiden erilaiset kyvyt saataisiin hyödynnettyä.

Burns haastatteli tutkimukseensa kaikkiaan yhdeksää suomalaista ja englantilaista toisen ja korkea-asteen opettajaa, joilla on dysleksia.

>Eila Burns: Tertiary teachers with dyslexia as narrators of their professional life and identity. Jyväskylän yliopisto 2015.

Mitä ja miten natseista tulisi koulussa opettaa?

”Ei ole olemassa saksalaista identiteettiä ilman Auschwitzia”, julisti Saksan liittopresidentti Joachim Gauck natsien tuhoisimman keskitysleirin vapauttamisen 70-vuotisjuhlapäivänä tammikuun lopussa.

Lausunto kuvastaa hyvin menneisyydenhallinnaksi kutsutun saksalaisen historiapolitiikan ainutlaatuista luonnetta. Mikään maa ei ole koksaan paininut oman historiansa mustien kohtien kanssa niin kuin yhdistymisen jälkeinen Saksa.

Miten natsiajan jatkuva esilläpito ja käsittely vaikuttavat kansakuntaan? Ainakaan Saksan kouluissa tulokset eivät ole pelkästään toivottuja, kertoo Kölnin yliopistossa tehty tutkimus.

Kansallissosialismi hirmutekoineen otetaan lukioluokilla esille historian, äidinkielen ja uskonnon tunneilla, ja oppilaat ovat asiasta erittäin kiinnostuneita. Opetuksen taustalla olevat arvopyrkimykset, kuten suvaitsevaisuuden edistäminen ja muukalaisvihan torjuminen, eivät kuitenkaan toteudu halutulla tavalla.

Psykologi Silviana Stubigin mukaan opiskelijoiden oppimismotivaatiota leimaa tietty ulkokultaisuus: faktat opetellaan, jotta kyettäisiin keskustelemaan Saksan menneisyydestä sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Nuorten arvomaailmaan opetus vaikuttaa lähinnä niin, että käsitys omasta kotimaasta muuttuu negatiiviseen suuntaan. Erityisesti tyttöjen lojaalisuus Saksaa kohtaan vähenee.

Stubigin mukaan tämä ei ole hyvä lähtökohta avoimen ja omille lähtökohdilleen herkän kansallisen identiteetin rakennustyölle. Opettajatkin ovat epävarmoja natsiaikaa koskevan opetuksen vaikutuksista nuorten vielä keskentekoiseen identiteettiin.

Ilmeisesti ei riitä, että opetetaan Auschwitzin olevan osa saksalaisuutta. Pitäisi opettaa myös se, miten tällaisen saksalaisuuden kanssa eletään.

>University of Cologne: No lessons learned from history? A study shows that teaching students about National Socialism and the Holocaust does not foster tolerance and open-mindedness. AlphaGalileo 22.2.2015.