Kirjailijan & kuvittajan aivoliitto

Katri Tapola ja Virpi Talvitie ovat syntyneet Ilmajoella ja viettäneet siellä lapsuutensa sekä nuoruutensa. Kumpikin muistaa keväisen kulottamisen. Sen, kuinka savun haju leijuu peltojen yllä, kun vanhaa sänkeä poltetaan. Tuttua on myös lumen narske askelten alla. Ja se, että keväisinä öinä valo ei lopu lainkaan.

– Lakeuden avaruudessa on tilaa hengittää. Katse saa rauhassa kulkea, eikä silimä pökkää mihinkään, Virpi Talvitie kuvailee.

– Ja entä se vastatuuli sitten! Se oikein haastaa ja panee ponnistelemaan: antaa osaltaan elämään vahvan tunnun, Katri Tapola kertoo.

– Ja miten hyvä on kuivan heinän tuoksu loppukesällä, Talvitie jatkaa.

– Ihan oikeasti olen valepohjalainen, koska vanhempani muuttivat sinne muualta, Tapola selvittää.

– Myöhemmin olen asunut Helsingissä, mutta edelleen tarvitsen ympärilleni paljon tyhjää peltoa ja isoa taivasta.

Katri Tapolan koti oli Etelä-Pohjanmaan opistolla, jonka rehtorina hänen isänsä toimi.

– Lapsuuteni tunnuskuvia ovat tila, aika, rauha ja jatkuva leikki. Lapsuuteni oli hyvää virikkeettömyyttä ja ajan päättymättömyyttä. Aikaa ei lohkottu, se vain jatkui. Teimme luovia ratkaisuja. Lakeus oli kuin amfiteatteri, tyhjä tila, jonka täytimme. Ulkorakennukset ja vintit kiehtoivat. Vapaassa ulkoilmalapsuudessa saimme liikkua turvallisessa ympäristössä ilman jatkuvaa valvontaa.

Edelleenkin Tapola on ulkoilmaihminen.

– Ideat eivät synny koneen ääressä vaan metsäpolulla.

Suuri sisarusparvi on tasoittanut luonnetta

Kirjallinen suuntautuminen näkyi jo lapsuudessa siinä, että Katri kirjoitti päiväkirjaa. Virpi Talvitien koti oli Ilmajoen Myllykylässä.

– Olen 60-luvun lapsi ja ylpeä siitä! Talvitie hehkuttaa.

– Olen saanut käydä kansakoulun! Kotonani oli seitsemän lasta ja minä olen keskivaiheilta. Suuri sisarusparvi on tasoittanut luonnetta.

Virpi muistaa, että vuodenajat olivat lakeuksilla läsnä vahvasti. Talvisin hiihdettiin.

– Hiihtelin paljon ja lauleskelin itse keksimiäni lauluja. Keväthangilla sitten ajeltiin polkupyörillä. Mekin leikimme paljon ulkona, muun muassa halli haloosta ja karttuusta, jotka taisivat olla Myllykylässä syntyneitä leikkejä. Pääsiäislauantaina poltettiin iso kokko, jossa poksahtelivat deodoranttipullot ja kärysivät vanhat autonrenkaat.

– Meillä oli kivityömaa. Murskasimme kiviä, pussitimme ja myimme niitä, Katri muistelee.

Hän on kertonut lapsuutensa kivityömaasta lastenromaaneissaan. Myös muurahaispesät kiinnostivat Tapolaa ja hänen kavereitaan.

– Me heitettiin Jullelle sillalta kukkia veteen. Julle oli meidän kissa, joka oli kadonnut, Virpi Talvitie muistelee.

Jo lapsena Virpi piirteli paljon ja kävi partiossa. Sunnuntaisin Myllykylässä käytiin pyhäkoulua.

Muotia seurattiin Ilmajoellakin. Kovassa huudossa 70-luvulla olivat haisaappaat. Niillä saattoi myös viestittää.

– Saappaiden avulla pystyi kertomaan, oliko vapaa vai varattu. Jos toinen housunpulttu eli -puntti oli saapasvarren sisällä, se merkkasi, että saappaiden käyttäjä oli varattu, jos molemmat olivat saappaiden ulkopuolella, oli vapaa, Katri muistelee.

Peukalokyydillä punkin perässä

Katri Tapola ja Virpi Talvitie eivät ystävystyneet vielä lapsuusvuosinaan.

– Kaveripiirimme leikkasivat eli meillä oli joitakin yhteisiä ystäviä. Prinsessa Ruusunen -näytelmässä olimme molemmat mukana.

Näytteleminen oli kummankin harrastus. Katrin ryhmä palkittiinkin.

– Pääsimme läänintasolle tekeleellämme. Se oli modernisoitu Tuhkimo. Saimme rahapalkinnon ja ostimme sillä Beach Boysien vinyylin.

Lukiota käytiin Ilmajoen keskustassa. Virpi ja Katri olivat rinnakkaisluokilla.

– Lauantaisin mentiin Kurikan Mietaalle tansseihin. Liftasin teininä ympäri maakuntaa Pelle Miljoonan ja muiden punkbändien perässä, Katri muistelee.

– Minä menin usein kavereitteni kanssa köyhien tansseihin, mikä tarkoitti sitä, että puolituntia ennen tanssien loppumista eli kello 24 sisään pääsi ilmaiseksi, Virpi nauraa.

– Kun osti lipun, sai leiman käteen, Katri muistaa.

– Kosteaa leimaa painettiin kaverinkin käteen, mutta kun siirryttiin valoleimoihin, niitä ei pystynytkään enää muille jakelemaan.

Lukion jälkeen Katri lähti Ranskaan au pairiksi ja sen jälkeen opiskelemaan Helsinkiin. Virpi pääsi ensin Taideteollisen korkeakoulun iltalinjalle ja myöhemmin graafisen suunnittelun linjalle.

– Minulle ei oikein missään vaiheessa tullut selväksi, mikä minusta isona tulee. Minua vaivasi jatkuva uratietoisuuden puute. Opiskelin yleistä kielitiedettä, tein käännöstöitä ja työskentelin kustannustoimittajana. Kun esikoisteokseni Kalpeat tytöt ilmestyi 1998, olin 36-vuotias, Katri kertoo.

– Uskon, että jokainen vääjäämättä ajautuu omalle alalleen. Pienenä en tiennyt kuvittajan ammattia olevan olemassakaan, ja vähän epäilen sitä vieläkin. Olen kuitenkin vängällä tehnyt tätä työtä noin 25 vuotta, että kyllä tämä oikea ammatti näyttää olevan, Virpi nauraa.

Kumpikin nauttii työstään.

– Ihana työ, vielä kun siitä saisi tulojakin, Katri hymyilee.

– Poikani kysyi pienenä, että ”äiti, kuinka paljon sun pitää maksaa, että saat tehdä tuota työtä?” Yksi kirjoittamisen iloista on mahdollisuus siirtyä muihin maailmoihin. Koen työssä samaa vapautta kuin lapsuudessa, Katri miettii.

Ei rikuneerata

Tapolan ja Talvitien ystävyys ja yhteistyö alkoivat, kun kustantaja noin kymmenen vuotta sitten ehdotti Virpiä Katrille kuvittajaksi.

Ensimmäinen yhteinen teos oli lastenromaani Kivikauppaa ja ketunleipiä, joka palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla vuonna 2002. Se aloitti ”Etelä-Pohjanmaa-trilogian”, jonka kaksi muuta kirjaa ovat Konnanmontulle hyvä kyyti ja Jääpuikkoja ja jälkiä lumessa.

Pienenä en tiennyt kuvittajan ammattia olevan olemassakaan, ja vähän epäilen sitä vieläkin.

Lapsuus ja nuoruus samassa pitäjässä olivat työtovereille aikamoinen pääoma.

– Oli ihanaa ammentaa yhteisistä muistoista saman taivaan alta!

Luovassa työssä lapsuuden leikki jatkuu.

– Tämä voi olla joskus tosi kaameaa, mutta on mukava ajatella sitä leikkinä. Kaikki syntyy omassa päässä, muistot ja fiktio sekoittuvat, Katri tuumii.

Se, mikä oli totta lapsuudessa, on leikkiä nyt – tai päinvastoin. Kaikkiaan Katri Tapola ja Virpi Talvitie ovat tehneet yhdessä seitsemän kirjaa. He nimittävätkin yhteistyötään aivoliitoksi ja toisiaan aivopuolisoiksi. Liitossa yhteistyö on hedelmällistä.

– Vuorovaikutus toimii hyvin. Työmoraali on sama, olemme samalla aaltopituudella, emmekä ole jarruina toisillemme.

– Meillä ei koskaan asiat jää repsottamaan, Katri Tapola huomaa.

– Olen saanut tuijottaa paljon kaukaisuuteen lakeuksilla, minkä seurauksena on syntynyt luottamus siihen, että asiat hoituvat, Virpi Talvitie naurahtaa.

– Virpi on äärettömän nopea, Katri kehuu.

Katri Tapolan (vas.) ja Virpi Talvitien yhteistyö alkoi noin kymmenen vuotta sitten.

– Nopea? Virpi yllättyy.

– Koen itseni hitaaksi. Yhteistyössämme kyllä pysyy tolkku tallella, Virpi sitten myöntää.

– Pääasiassahan teemme työmme itseksemme, mutta asiat edistyvät hyvällä sykkeellä. Kuuntelemme ja rohkaisemme toisiamme. Viestittelemme paljon sähköpostitse.

Katri ja Virpi puhuvat avoimesti toisilleen, eikä työn tuoksinassa tarvitse riidellä.

– Ei meillä ole erimielisyyksiä. Rikuneeraamme sitten kotona, emme keskenämme, Virpi Talvitie tuumii.

Elämyksellisiä kohtaamisia

Katri Tapola ja Virpi Talvitie ajattelevat, että ehkä heidän aikaansaavuutensa nousee juuri eteläpohjalaisesta kasvuympäristöstä.

Pidän pohjalaista emäntää esikuvanani

– Tiukan paikan tullen muistelen lähitalojen emäntien tapaa hoitaa asioita. En tarkoita mitään sellaista ylivahvaa naismallia, vaan jalat maassa seisovaa emäntää, joka on sitkeä ja selviää monista tilanteista. Hänen kotinsa ja ympäristönsä ovat siistejä, paikat kunnossa ja kaikessa on tietty tekemisen tuntu, Katri kertoo.

Tapolan lyhytproosa ja Talvitien kuvat tekevät yhteistä matkaa myös aikuisten kuvakirjoissa. Viimeisimpänä on ilmestynyt Mahdottomuuksien rajoissa -matkakirja (Teos 2013). Siinä lempeä tragikomedia ohjailee aikuisen naisen etsinnän ohella myös joutomiehen, jarrumiehen, yleisluovuttajan, nobodyn, randomin ja minän seikkailuja.

– Tarinat syntyvät kävelemällä, liikkumalla ja havainnoimalla ympäristöä. Kotoista arjen yhteentörmäystä ja ihmettelyä on kaikkialla. Se luo elämään mielentilan, jolla hankaluudet voi kääntää voitoksi, puutokset rikkaudeksi. Minulle tapahtuu jatkuvasti elämyksellisiä kohtaamisia kaupungilla, junassa tai bussissa. Rakastan joukkoliikennettä! Katri Tapola innostuu.

– Katri on aivan mahtava kohtaamaan erilaisia ihmisiä, Virpi Talvitie vahvistaa.

Huono sohvaperuna

Ilmajokiset flikat ovat tyytyväisiä elämänvaiheeseensa.

– Olen keskellä elämää, hyvässä paikassa, Virpi Talvitie sanoo.

Hänestä tuntuu, että elämä on vähän kuin tienhaarassa: toisaalla ovat omat aikuistuneet nuoret ja toisaalla suvun vanhenevat vanhukset. On aikaa työlle ja harrastuksille.

– Elämään liittyy myös vastoinkäymisiä ja suruja, eikä kaikki ole aina siloista idylliä. Vanhemmiten suruja ja murheita oppii näkemään monelta kantilta, löytää tummien sävyjen rinnalla myös niitä valoisia tai kirkkaita.

Virpi Talvitien isä kuoli vuosi sitten.

– Isä alkoi kertoa tarinoita vanhetessaan. Hän oli aina aika hiljainen mies, joka teki paljon töitä. Mutta viimeisinä vuosinaan hän alkoi kertoa muistojaan. Siitä olen kiitollinen.

Katri Tapolan 84-vuotias äiti ja aviopuolison enon leski, 93-vuotias Helvi-muori, ovat kirjailijalle esimerkkejä positiivisista vanhoista naisista.

– He luovat ihanaa ilmapiiriä ympärilleen.

Mutta samalla oma vanheneminen hieman pelottaa kumpaakin.

– Minusta ei ole nykyiselläänkään sohvaperunaksi. Tulen olemaan huono vanhus, olen kränäinen, jos joudun olemaan paljon sisällä, Katri Tapola murehtii.

– Oikeastaan olisi mukavaa olla täällä vielä aika kauan ja lähteä saappaat jalassa.

– Lapsuudella ja vanhuudella on kuitenkin aika paljon yhtymäkohtia, Virpi Talvitie miettii.

Onko se sitä, että vanhetessa lapsuuden muistot alkavat tulla elävästi mieleen?

Joskus kirjailija ja kuvittaja ovat tehneet yhteisiä työkeikkoja lapsuusmaisemiin. Ilmajoella Luoman kyläkoululla on pidetty joitakin kirjallisuustapahtumia.

– Mieleeni on jäänyt, kuinka keskustellessamme majojen rakentamisesta eräs koulupoika kertoi: ”Meirän iskä laittoo meirän majahan parketit laattiahan”, Katri Tapola nauraa.

Etelä-Pohjanmaan lakeuksillakin eletään uutta aikakautta.

Kuka?

Katri Tapola

Syntyi 1961 Ilmajoella.

Perhe: puoliso Eero Saksman ja 15-vuotias poika.

Kirjoittaa lapsille, nuorille ja aikuisille.

Esikoisteos Kalpeat tytöt voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 1998.

Inhoaa nettiin menemistä kesken kaiken, koska rakastaa reaalimaailmaa.

Harrastaa liikuntaa ja ulkoilua sekä talvi-iltoina hämäränhyssyä.

Kuka?

Virpi Talvitie

Syntyi 1961 Ilmajoella.

Perhe: puoliso Lauri Manninen ja kaksi aikuista lasta.

Palkittiin Finlandia Junior -palkinto Timo Parvelan kanssa satukirjasta Keinulauta 2006.

Kirjoitti lapsena aina Ystäväni-kirjaan, että inhoaa läskiä ja poikia. Pitää nykyisin molemmista.

Harrastaa steppiä ja muutakin tanssiliikuntaa.