Kuukauden kirjat: Jumala sulki kännykän
Mourning Angel Statue in Recoleta Cemetery, Buenos Aires, Argentina.
Kotimaisissa nuortenkirjoissa on 1970-luvulta lähtien tunnettu vahvaa myötätuntoa uskonnon uhreja kohtaan.
Silloin Anna-Liisa Lehtonen julkaisi romaanin Monta tietä maailmassa (Otava) yo-kirjoituksiin valmistautuvasta Iisasta, joka on tukehtumaisillaan helluntailaisen kodin ahtaassa ilmapiirissä.
Ystävien kanssa käydyt keskustelut auttavat tyttöä löytämään itsenäisen maailmankuvan.
Uskonnollinen ahdasmielisyys vertautuu kirjassa tiukasti napitettuun vasemmistolaisuuteen.
Suljetun yhteisön vaara
2000-luvun maailma on tunnistettavasti läsnä Markku Karpion nuortenromaanissa Tie auki taivasta myöten (Otava), jossa Heli pakenee äitinsä masentavaa seuraa pestautumalla keittiötöihin Jumalan Valittujen suljettuun yhteisöön.
Hän huomaa pian lahkon julmat menettelytavat eikä uskonnollisuuskaan suju suruttomasti:
”Rukoilin kuin hullu, mutta tuntui ettei Jumalan kännykkä ollut auki minulle.”
Heli mietiskelee, mitä Jeesus mahtaisi tykätä julmasta lahkosta.
Raamattu onkin vain kirja
Ankaraa on myös huivipäisellä Ainolla Essi Ihosen tuoreessa esikoisteoksessa Ainoa taivas (WSOY).
17-vuotias tyttö ei niinkään menetä uskoaan vaan varmuuden ennalta määrätyn elämäntavan onnellisuudesta.
Oman elämäntavan etsiminen vaatii Ainolta rohkeutta ja rimpuilua. Lopussa hän kuvailee lapsuudenkodilleen hyvin tärkeää Raamattua uudesta, lauhkeasta näkökulmasta:
”Se ei ollut Kirja, vaan kirja, pienellä koolla”.
Maria Aution Lohikäärmekesässä (Karisto) lukiohaaveissaan epäonnistunut Sinna ajautuu kaupungin laitamilla sijaitsevaan Aurinkopiirin huvilaan.
Rennosti käyttäytyvä Samuel houkuttelee yhteisöllisyyden voimalla tytön piirin jäseneksi.
Perinteen mukaisesti kirja kuvaa vähittäistä havahtumista, pettymystä ja pakenemista. Kaava on toki tuttu ja ennalta aavistettava, mutta nuoren ihmisen haavoittuvuus ja neuvottomuus koskettavat aina.
Lohikäärmevuosi ei välttämättä ankkuroidu uskonnolliseen maailmaan, vaan kertoo ylipäätään suljetun yhteisön vaaroista ja mekanismeista.
Kirkon piirissä
Joskus 1990-luvun taitteessa kirjoitettiin nuortenkirjoja, joissa nuoret pohdiskelivat uskontoa luontevana osana identiteettinsä kehitystä, eikä kyse ollut sen enempää uskoon tulemisesta kuin uskonnon tuputtamisestakaan.
Ehkä tuskallinen lama herkisti kirjailijoita ja uskonnosta haettiin lohtua?
Uskonnolliset kustantajat vastasivat silloin käännyttämisestä, mutta nyt ne ovat enimmäkseen hylänneet lasten ja nuorten uskonnollisen kaunokirjallisuuden. Hyvä jos lasten raamattuja ja kirkkovuoden oppaita kustantavat.
Uskonto ja kirkko eivät silti kokonaan ole kadonneet lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Kirkkoon suhtaudutaan mutkattomasti esim. Tuija Lehtisen Saimi ja Selma -sarjassa. Saaristosta jonnekin Kainuun seutuville muuttaneen perheen isä on kirkkoherra, ja perhe asuu vanhanaikaisessa pappilarakennuksessa, jossa on tornit ja kaikki.
Uskonnosta tässä nuorten kirjasarjassa ei paljoakaan puhuta, mutta isän ammatti ja vakaumus tuntuvat silti perheen arjessa sympaattisella tavalla. Pappilan moderni perhe pitää ovet auki ihmisille, ja tytöt ymmärtävät isänsä uskonnollisen mielenlaadun.
Sarjan viimeisimmässä osassa Saimi ja Selma ja tornihuoneen uusi kingi (Otava) todetaan, että ”isä nauttii puun tuoksusta ja kaikista jouluun liittyvistä perinteistä niin pappina kuin perheen isänä”. Pontevat sisarukset osoittavat omaa inhimillistä mielenlaatuaan ystävystymällä kahden vanhan rouvan kanssa. Vaikka hapertuvat rouvat ovat joskus hupaisia ja hankalia, tytöt suhtautuvat heihin pitkämielisesti ja reippaasti.
Rippileireistä kirjoitetaan yllättävän vähän nuortenkirjoja, vaikka leirit ovat säilyttäneet hyvin suosionsa. Tuula Kallioniemen vuonna 1999 julkaisema Lanka palaa (Otava) on viimeisimpiä leirikuvauksia. Se on näkökulmaltaan jännittävä: ripari keskeytetään muutaman päivän häsläämisen jälkeen. Nuoret riehahtavat leirillä ja uhmaavat sääntöjä. Koheltamaanhan sitä leirille mennäänkin, nuoret vakuuttavat.
Kovin moni kirjan nuorista ei jää kaipaamaan leirin uskonnollista antia, mutta menetetyt rippilahjat kaihertavat sitäkin pahemmin mieltä:
”Mä menin lahjojen takia. Vittu nyt budjetti kusee.”
Kultaiset ristit, kalevalakorvikset ja toimintatonnit jäävät saamatta.
Keskeytyneen leirin yhteisöllistä puolta, jengimäisyyttä, nuoret rakentavat omilla ehdoillaan leirikeskuksen ulkopuolella. Vaikka Kallioniemi näyttää ujostelematta nuorten materialistiset motiivit, hän korostaa myös nuorten sosiaalisuuden kaipuuta. Uskonnollisuus on pappien ja isosten asia, joka ei kosketa kirjan nuoria.
Joulun valoa
Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukan ja Väykän parhaat (Tammi) seurailee vuodenaikojen kulkua: tarinat alkavat joulusta, ja jouluun myös lopetetaan. Ratkaisu tuntuu oikealta, sillä niin paljon lämpöä ja tunnelmaa Maukan ja Väykän jouluperinteisiin mahtuu!
Häpeämättömän omahyväinen Maukka-kissa ja hänen viisas asuinkumppaninsa Väykkä-koira viettävät joulupuuron jälkeen verkkaista iltapäivää: Väykkä istuskelee takan ääressä ja Maukka tekee ristisanoja.
”Tuli naksui, kello raksutti ja kaikkialla tuoksui joulu”, Parvela kuvailee.
Tuvassa vallitsee rikkumaton joulurauha, mutta leppoisasta ilmapiiristä huolimatta Maukka pitää visusti huolen, että saa tarpeeksi lahjoja.
Humoristisissa tarinoissa on sekä joulun tunnelmaa että nautinnollista luonnekuvausta. Ystävysten hassut piirteet ja monimutkaiset kiintymykset näkyvät arkisen inhimillisinä myös juhlapyhinä. Kirjasta löytyy viisautta, hellyyttä ja huumoria, eikä Parvela jätä joulukertomuksiakaan pelkäksi tunnelmoinniksi ja takkatuleen tuijotteluksi.
Lasten kirkkovuosi -teoksesta (Lasten Keskus) on vuosikymmenten mittaan ilmestynyt uudistettuja laitoksia, mutta ydin on säilynyt muuttumattomana: se kertoo kristillisestä perinteestä ja kirkkovuoden rytmistä.
Suhtautuipa uskontoon miten tahansa, teos johdattelee kulttuurin juurille. Joulu näytetään vuoden pisimpänä juhlana, josta riittää opittavaa ensimmäisestä adventista loppiaiseen.
Parin edellisen joulun yllättäjiä olivat lastenohjelmista tutun Toljanterin joulukirjat. Ne osoittivat, että tv-ohjelmat voivat edelleen olla vahvoja kaupallisia vaikuttajia lastenkulttuurissa.
Annukka Kiurun ja kuvittaja Sirkku Linnean Tonttu Toljanteri ja outo jouluvieras (Minerva) sisältää tonttukertomuksen joulun odotuksen jokaiselle päivälle.
Äkäampiaisen pisto mullistaa tontun lauhkean luonteen, mikä on kiusallista, sillä joulupukin apulaiselta odotetaan taipuisaa käytöstä. Vaikka Toljanteri käyttäytyykin omituisesti, ei pukki niin vain menetä luottamustaan.
Tonttulan pienintä kiljujaakin hän ymmärtää:
”Hän tietää kyllä, ettei kasvaminen ole aina niin herkkua. Usein se on hauskaa mutta toisinaan hurjaa puuhaa.”
Tässä tonttukirjassa lasta ei kiristetä ihmesuorituksiin tai nöyryyteen edes joulun kustannuksella.
Samanlaista kasvattajan viisautta on Astrid Lindgrenin ja Eva Erikssonin Kettu ja tonttu -kuvakirjassa (WSOY, suom. Kristiina Rikman).
Tonttu keksii keinon, millä hän saa ketun jättämään pihapiirin kanat rauhaan. Yhtä tärkeää kuin maalaistalon rikkumaton joulutunnelma on se, että ketunkin tarpeet huomataan.
Kirjan selailijoita ilahduttaa joulunviettoon sujautettu yksityiskohta: pikkutytön päässä on ihka-aito Peppi-peruukki, modernin lastenkulttuurin klassisimpia tuotteita.
Ei yhtään tylsää
Kirjan nimi lupaa paljon: Ei tylsä kirja (WSOY, suom. Ville Viitanen). Pitkästymistä vastaan taistellaan testeillä, peleillä ja yllättävän monenlaisella puuhastelulla.
Ideat ovat kekseliäitä ja usein myös lukemiseen ja tietämiseen innostavia. Nyt otetaan haltuun yhtä hyvin beatboxaus kuin latinankielinen sarjakuva!
Kirjaan sisältyy hauskaa asiatietoakin. Se kunnioittaa lasta – myös niitä, jotka tätä ennen ovat kuvitelleet, etteivät piittaa kirjoista.
Lukemattomille pojille
Kirjaa vieroville nuorille tekee hyvää tutustua Kalle Veirton Ohut hauska kirja 2 -teokseen (Karisto).
Anselmi joutuu TET-harjoitteluun kirjadivariin. Kirjoja lukematon poika oppii vanhalta kirjakauppiaalta yhtä ja toista työelämästä mutta myös kirja-alasta.
Miehen mielestä hauska kirja on sellainen, joka on ”säpäkkä, särmikäs, liikehtii notkeasti ja nostaa toisinaan suupielen ylös ja saa hymähtämään”. Sanat kuvaavat aika hyvin myös Veirton kirjaa!
Teos on räätälöity lukemattomille pojille, mutta siinä sivussa ajankohtaiset kirja-alan kommentit maistuvat aikuisille lukijoille.
Aamuhetkestä iltanälkään
Suomen lasten kotiruoka (Otava) on tyylikäs, selkeä ja kannustava yli sadan ruokaohjeen kokoelma. Ruokatoimittajat Suvi Rüster ja Marja Samuli sekä valokuvaaja Elvi Rista ovat ryhmitelleet antimensa aamiaisista iltapalaan unohtamatta hauskaa kokkailua Kaverin kanssa -osastossa.
Kansainväliset virtaukset ovat tuntuvasti läsnä kirjassa: tehdään kikherne-kuskus-salaattia, tacoja, pastoja ja smoothieita, mutta eivät tekijät unohda nakkikastiketta tai kaurapuuroakaan. He tiedostavat tehtävänsä suomalaisen kotiruokaperinteen ja klassikkoruokien välittäjinä.
Ruokakirjat hupsahtavat helposti hienosteleviksi, mutta lasten keittokirjoissa säilyy järkevyys. Alkusanoissaan tekijät kertovatkin karsineensa ruokaohjeista turhan kikkailun ja suosivansa kohtuullisen edullisia raaka-aineita. Kuvat ovat tietysti koreita ja houkuttelevia.
