Johanna Korhonen: Tarinoita minusta minulle
Ostin kaupasta jotenkin typerän puseron. En tarvitse sitä. Se on väärän värinenkin. Mutta näin se meni: hiukan luppoaikaa, kauppaan. Myyjä pirteänä: Mitä saisi rouvalle olla? Voi kiitos, minä vain katselen. Ilman muuta! Mutta jos voin jotenkin auttaa… No tuota, öö, ehkä puseroa… Niin kuin tuolla ikkunassa… Kas tässähän on juuri sopiva koko! Ja ihana materiaali. No tuota, minä… Kiitos, otan tämän! Kortilla.
Kaupasta ulos tultuani mietin, miksi mokoman ostin. Ensin ajattelin, etten osannut olla ostamatta, kun kumpikin meistä esitti rooliaan niin hyvin. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä syy on vielä syvempi. Ehkä ostinkin puseron osoittaakseni itselleni, että olen Sellainen Henkilö Joka Aivan Elegantisti Poikkeaa Kauppaan Ostamaan Puseron?
Niinhän monet tekevät, ostelevat puseroita tekemättä siitä sen kummempaa numeroa. Ihmiselle on tärkeää kuulua joukkoon, vaikka sitten puseronostajiin. Siihen joukkoon pääsee ostamalla.
Ihminen on aika merkillinen laji. Se tekee kaikenlaista kuuluakseen joukkoon, mutta vähintään yhtä paljon kertoakseen itselleen, kuka ja millainen oikein on. Sen selvittelyyn kuluukin iso osa elämästä.
Pomon repliikeistä puolet rakentaa kuvaa pomosta itsestään.
Pomomies pitää kokousta. Noin puolet hänen repliikeistään koskee varsinaista työntekoa. Toinen puoli rakentaa kuvaa pomosta itsestään: minä olen sellainen mies, joka tekee eikä vain suunnittele. Ja sellainen mies, joka tietää mihin pyrkii. Leppoisakin olen, nyt nauretaan tälle vitsilleni. Ja on minussa myös myötätuntoa: armahdan Reinoa, jolla on liikaa kiireitä. Sellainen pomo minä olen.
Teini väsää peilin edessä otsatukkaansa. Tukka kertoo, millainen ihminen hän on. Jos hyvin käy, joku kaverikin voi ohikiitävän hetken kiinnittää huomiota kiharan kiiltoon. Todennäköisempää on, että tukan välittämä informaatio teinin laaja-alaisesta elämäkelpoisuudesta jää lähinnä hänen itsensä tietoon. Kyllä sitä varten kannattaa karvoja asetella toinenkin tovi.
Yksinhuoltaja laskee, millä rahalla maksettaisiin nuoren bränditennarit. Niillä nuori solahtaa joukkoon, mutta samalla vanhempi kertoo itselleen tarinaa itsestään: minä olen sellainen äiti, joka kulkee vielä tämänkin talven vanhoissa kengissä, jos sillä saadaan maksettua lapsen merkkikengät. Ei tunnu missään. Sellainen äiti minä olen.
Ihminen äänestää vaaleissa ehdokasta, jonka äänestäminen todistaa jotain – äänestäjästä. Tällainen ihminen minä olen.
Sisustuslehtien kuvat aiheuttavat minussa aina epäluuloa. Kenelle nämä lavastukset on tarkoitettu? Miltä näyttää tuo lumiaavikon näköinen keittiö, kun pöydälle ilmestyy ensimmäinenkin margariinirasia? Pilallehan se menee.
Mutta kuva on eri asia: se kertoo asujalle, millainen ihminen hän on, kun tuommoisessa keittiössä kokkailee. Meille muille kuva kertoo, mihin meidänkin kannattaisi pyrkiä, jos haluamme kuulua tyylitietoisten ja maustaan varmojen design-ihmisten heimoon.
Me kerromme itsellemme tarinaa itsestämme koko ajan. Se on varmaan väistämätöntä, sellainen ihminen on. Mutta muistan myös taiteilijan, joka lehtihaastattelussa sanoi: Ihmisen tärkein kehitystehtävä on löytää tie ulos itsestään.
Tie ulos itsestä. Jos sen löytäisi, voisi ehkä katsoa itseään ystävällisesti ja todeta, että tämmöinen tämäkin ihminen on, ja olkoon vain. Typerässäkin puserossa.
Johanna Korhonen on toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.
