Johanna Korhonen: Ihminen, omituinen otus
Olin vielä aika nuori, kun luin lehdestä kalastaja, ekofilosofi Pentti Linkolan ajatuksen: ”Ihminen on vastenmielinen laji.”
Muistan, että pidin Linkolaa lausuman perusteella kovin synkkänä ihmisenä. Nykyään, kun olen joitakin kymmeniä vuosia jo ehtinyt asiaa havainnoida ja eteenpäin ajatella, allekirjoitan Linkolan väitteen yhä useammin.
Onhan homo sapiens aika vastenmielinen toimija. Se tappaa lajitovereitaan, pahoinpitelee, alistaa, sortaa, hyväksikäyttää, syrjii ja riistää niitä. Se riistää ja tuhoaa myös muita lajeja ajatellessaan vain omaa lyhyen aikavälin ”etuaan”.
Se ei viitsi piitata tästä avaruudessa kiitävästä sinivihreästä pallosta, jonka se on asuinsijakseen saanut. Se ajattelee hyvin lyhytnäköisiä asioita, kuten tämän vuosineljänneksen talouskasvua, kun sen mieluummin pitäisi ajatella planeetan elinkelpoisuutta sadan, tuhannen ja kymmenen tuhannen vuoden tähtäyksellä.
Voisimme opetella tarkastelemaan itseämme realistisesti.
Homo sapiens on tallustellut maapallolla nykyisen kaltaisena otuksena uusimman tiedon mukaan jo noin 300 000 vuotta. Tästä jaksosta kirjoitetun historian aika on todella lyhyt, joitakin tuhansia vuosia. Sitä aiemmasta elämästä tiedämme vähän.
On kuitenkin syytä olettaa, että ihmisen keskeinen kyky, kieli, on kehittynyt jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ilman kykyä kommunikaatioon emme olisi nyt sitä, mitä olemme.
Tieteen aika homo sapiensin historiassa vasta lyhyt onkin. Tietämisen aika on laskettavissa sadoissa vuosissa, mikä on aivan häviävän lyhyt aika. Ei ole mitään syytä olettaa, että ihmislaji nyt tietää kaiken tietämisen arvoisen. Paljon selviää muutaman sadan ja tuhannen seuraavan vuoden kuluessa, joten meidän ei kannattaisi luulla itsestämme liikoja.
Ehkä keskeinen mokamme onkin juuri tämä: luulemme itsestämme liikoja. Olemme antaneet itsellemme nimen homo sapiens, viisas ihminen. Miten niin viisas? Onko meidän toimintamme, tai sen vastenmieliset piirteet, nyt kovinkaan vakuuttava osoitus nimenomaan viisaudesta?
Ihminen ymmärtää itsestään lajina liian vähän ja peittää senkin vähän tämän ”viisas”-höpinän alle. Mieluummin voisimme opetella tarkastelemaan itseämme realistisesti.
Mehän olemme kiistattomasti taipuvaisia ahneuteen, itsekkyyteen ja pahantahtoisuuteen. Emme useinkaan kykene ajattelemaan isosti ja kauas, vaan tyydymme ajattelemaan ohuesti ja lyhytnäköisesti. Meille on ominaista liittoutua heimoiksi, joissa ollaan samaa mieltä, vaikka oltaisiin väärässäkin.
Meillä on kuitenkin ihan kohtuulliset aivot. Niillä voisimme koettaa aktiivisesti pohtia, miten saisimme kehitettyä itseämme fiksumpaan suuntaan rajoitteista huolimatta.
Esimerkiksi väkivaltaisuuden hallinnassa tunnetusti ensimmäinen askel on myöntää, että ongelma on. Sen jälkeen yritetään tutkia väkivaltaisen käytöksen syitä ja opetella uudenlaisia toimintamalleja. Sodan torjunnassa vastaava ajatus olisi lakata pitämästä sotaa millään tavalla ”normaalina” tai ”väistämättömänä” ilmiönä.
Ehkä kaikkein jämerin ensiaskel olisi se, että lakkaisimme pitämästä itseämme kovin viisaana lajina. Sapiensia kannustavampi sana olisi vaikka kehittyvä tai edes kehittymistä yrittävä ihminen.
Johanna Korhonen on kustantaja, toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.
