Johanna Korhonen: Hokema estää näkemästä
”Jokainen ihminen syntyy maailmaan tasa-arvoisena.” Näin sanotaan. Mutta kun elämisen edellytykset ympärillä ovat kullakin mitä ovat, syntyy eriarvoisuutta.
”Jokainen ihminen syntyy maailmaan tasa-arvoisena” on hokema, jonka minäkin olin kuullut niin monta kertaa, että olin sen jotenkin omaksunut. Että näinhän se on. Kunnes sitten norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård osoitti, että olen täydellisen väärässä.
”Me emme synny tasa-arvoisina, elämisen edellytyksemme eivät tee elämästämme eriarvoista, vaan päinvastoin me synnymme eriarvoisina ja elämisen edellytyksemme tekevät elämästämme tasa-arvoista.” Jos ovat tehdäkseen. Näin kirjoitti Knausgård ja pakotti minut myöntämään, että olin kaikki nämä vuodet ollut hakoteillä.
Pakko oli kompata Knausgårdia: vauvat syntyvät maassa ja maailmassa täysin eriarvoisina, mutta hyvässä lykyssä, kuten pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, rakenteet vauvojen, lasten ja perheiden ympärillä voivat antaa kurjiinkin oloihin syntyneelle vauvalle mahdollisuuden hyvään elämään ja yhdenvertaiseen osallisuuteen hyväosaisina syntyneiden kanssa.
Kirjailija Anni Kytömäki kirjoitti Lapsen Maailman maaliskuun numerossa sananlaskuista.
Kolumni sai minut ajattelemaan, että vielä sanontaakin vaarallisempi on hokema. Hokema on olevinaan jonkinlainen viisauden kiteytymä, palanen sukupolvien ja lukuisien ihmisaivojen jalostamaa ymmärrystä, mutta se voi olla myös kaikkea muuta. Hokema voi syntyä sanonnasta, mutta se voi kiteytyä uudemmastakin ajatuksesta.
Oleellista on, että hokema ohjaa ajattelua ja toimintaa ja vaikuttaa siihen; hokemalla perustellaan asiaa, jota ei viitsitä tai osata ajatella itse.
”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan.” Tämä Raamatun Sananlaskujen kirjasta hokemaksi edistynyt vihapuheenpätkä on oikeuttanut lasten pahoinpitelyä tuhansien vuosien ajan.
Suomessa tämä hokema on tunnistettu, teurastettu ja laissa rikolliseksi julistettu vasta nykysukupolvien elinaikana. Se kuitenkin jatkaa elämäänsä niin monissa aikuisaivoissa, että moni lapsi kärsii sen takia kulissien takana edelleen.
Hokeman tekee erityisen pirulliseksi se, että sitä on vaikea tunnistaa. Missä kulkee raja järkevän, yleisesti hyväksytyn ajatuksen ja ajattelua sumentavan hokeman välillä?
Onko lapsen paras paikka oma koti, jos se on väkivallan näyttämö?
”Ikääntyneen paras paikka on oma koti.” Aivan, tietysti… paitsi jos koti on yksinäisyyden ja arvottomuuden pesä, heitteillejätön tapahtumapaikka tai muistisairaan surmanloukko.
”Lapsen paras paikka on oma koti.” Aivan, tietysti… paitsi jos koti on väkivallan tai hyväksikäytön näyttämö tai epävarmuuden ja rakkaudettomuuden loputon kuilu.
”Lapsella on oikeus tavata vanhempaansa.” Aivan, tietysti… paitsi jos vanhempi on pettänyt lapsen luottamuksen liian monta kertaa ja lapsella on selkeä tahtotila, että hän ei halua tätä oikeuttaan käyttää.
Hokeman tunnistaminen voi olla vaikeaa, mutta hokemalta voi silti suojautua. Paras keino on näkeminen: tosiasioiden kirkas toteaminen. Hokemista viis, faktat ovat nämä. Joskus on pakottauduttava näkemään myös sellaista, mitä ei haluaisi nähdä.
Johanna Korhonen on kustantaja, toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.
