Kuukauden kirjat: Hevoskirja pitää pintansa

Hevoskirjan iänikuiseen perinteeseen kuuluu ankara taisteleminen: talleilla kiehuu kateutta ja salakavaluutta. Tuttua on sekin, että kallis harrastus on käymässä liian raskaaksi perheelle.

Näistä aineksista on tehty Ronja Salmen Ystäväni hevonen (Otava), joka on alun perin nähty tv-sarjana ja saatettu kirjan muotoon yhdessä fanien kanssa. Yhteisöllisestä tekotavasta huolimatta tarinassa on runsain mitoin sovinnaisuutta.

Onneksi Salmi kirjoittaa vauhdikkaasti ja vaivattomasti, ja kuvaa parhaimmillaan Milenka-tytön tunteita luontevasti ja rehellisesti. Talliin ilmestyvä uusi ja sykähdyttävä poni saa tytöt terhistymään; varsinkin tallityttö Vilma suhmuroi kaikin katalin keinoin päästäkseen ponin hoitajaksi.

Nykyisen nuortenkirjallisuuden kummallisiin pinttymiin kuuluu se, että ne hankalimmat tapaukset tuppaavat olemaan erityisen vauraista kodeista. Niinpä Vilman perhe asuu ’’kaupungin kalleimmalla alueella linnaa muistuttavassa pytingissä’’.

Asetelmaa tasapainottaa asiantunteva ja perusteellinen hevosharrastuksen kuvaus. Jos talleilla välillä onkin petollista tyttöenergiaa, suhde hevosiin on sitä vilpittömämpi ja antoisampi. Kirjailija opettaa suhtautumaan hoitohevoseen inhimillisesti ja herkästi reagoiden.

Luonnonlahjakkuus

Asta Ikosen Jennan heppakesässä (Reuna) leikitellään ratsastustaitojen ohella identiteetin vaihtamisella. 15-vuotias hevosia pelkäävä Jenna joutuu kesätöihin ratsastuskouluun serkkunsa sähläilyjen takia. Hän esiintyy serkkunaan ja selailee salavihkaa hevosenhoidon alkeiskirjaa. Mielikuvituksellista juonta täydentää tietysti se, että Jenna paljastuu luonnonlahjakkuudeksi.

Tyttö viihtyy hevostilalla, koska pysyttelee mielellään loitolla isänsä morsiamesta. Nainen tosin paljastuu hevoslahjakkuudeksi hänkin, joten lopussa kyräily sulaa ystävyydeksi.

Hevoskirjoissa on usein ihmeen tuntua – ja hyvä määrä yllätyksiä. Ponitytöt elävät niin mielenkiintoisessa maailmassa, että hevoskirjoista pitäisi joutuisasti tehdä väitöstutkimuksia!

Ikosen kirjan hupaisa lähtökohta tuo lajiin vaihtelua, ja Jennan ihmeteltävän ripeä edistyminen tiivistää pähkinänkuoreen, millaisia taitoja hevostalleilla tarvitaan. Identiteetin ongelman käsittely ei jää pelkästään roolin vaihdoksi serkun kanssa, vaan aikuistuva tyttö pohtii mielellään, millainen ihminen mahtoi hänen synnytyksessä kuollut äitinsä olla.

Pientä draamaa

Ruotsalaisen Lin Hallbergin lapsille räätälöidyt ponisarjat ovat hengeltään sovinnollisia ja leppoisia. Eppu karkuteillä (Tammi, kuvittanut Margareta Nordqvist, suomentanut Marvi Jalo) sisältää tietysti draaman aineksia, mutta painavimmat murheet on viisaasti jätetty ulkopuolelle.

Elsa joutuu pohtimaan omaa paikkaansa perheessä, kun pikkuveli syntyy. Poukkoilevan Eppu-ponin perässä säntäily aiheuttaa sekin huolia.

Kirjassa herätellään suuria tunteita: hoidetaan karitsaa ja jännitetään Epun vaiheita. Loppujen lopuksi Elsa heltyy pikkuveljensä nauruun.

Aksun paha moka

Miten tyttökaveri reagoi?

Hyväntuulisesta Geoetsivät-sarjastaan tunnettu Johanna Hulkko hyppää nyt teiniromaanin puolelle K18-kirjassaan (Karisto, valokuvat Sylvester Kivelä). Lukioikäisen Aksun monologi keskittyy pahan mokan kelaamiseen: sen kerran kun talo on omassa käytössä ja vanhemmat kaukana, hän keksii kutsua yllätysvieraan votkaa lipittämään. Oman tyttöystävän reaktiot alkavat saman tien jyllätä pojan mielessä.

K18 on novellimainen pienoisromaani, jossa kaikki perustuu pojan kerrontaan. Dialogia kirjassa ei käydä.

Lukija saa tehdä omia johtopäätelmiään Aksun persoonallisuudesta.

”Mä olen keskipiste kaikissa porukoissa. Mä nauratan frendit, ihan niin ku itse haluan”, hän kertoo. Onko kyse itseironiasta vai itsevarmuudesta, jää hiukan hämärään. Suurta huumoria teksti ei varsinaisesti pursuile, paremminkin Aksun aluetta on rennosteleva kielenkäyttö. Se käy selväksi, että nuorisokieli on yhä enemmän englantia: siivojakin on nyt kliineri. Hulkko tuo hyvin esille nuorten lämpimän ja kotoisan suhteen englannin kieleen.

Pienimuotoinen kirja ei oikein pääse puraisemaan eikä koskettamaan, mutta sympaattisen pojan tarina toimii helppolukuisena nuortenkirjallisuutena. Pieneen kirjaan on helppo tarttua.

Kihinää luokassa

Lupa olla oma itsensä

Saksalaisen Alice Pantermüllerin lastenkirjasarjan toinen osa Lotta Levoton ja Lättälampaat (Lasten Keskus, kuvittanut Daniela Kohl, suomentanut Johanna Förster) perustuu huikeasti paisuteltujen tilanteiden varaan. Lotta kirjaa kouluelämän sattumuksia, joiden lukemista helpottaa runsas kuvitus.

Lotta Levoton ja Lättälampaat

Lasten ja nuorten humoristista kirjallisuutta ei enää voi ajatella ilman asioiden listaamista, niinpä Lotta luettelee merkittäviä hankkeita pierutyynystä salakuunteluun.

Lottaa ja hänen lähimpiä ystäviään kuohuttaa luokan Glamour Girls -lauma, joka parveilee omahyväisen pomonsa Bereniken ympärillä. Harmia aiheuttaa myös rokkaripoikien porukka. Lotan kaverit eivät luontevasti sopeudu näihin jengeihin.

Liioittelevasta huumorista huolimatta kirjassa on järkevä pohjavire: ihan mihin tahansa ei tarvitse mukautua, vaan on lupa olla oma itsensä. Se on tärkeä viesti aikaan, jolloin kymmenvuotiaat pojat haaveilevat pyykkilautavatsasta ja tytöt julkisuudesta. Tämä kirja on yksilöllisyyden puolella.

Vahva luontokokemus

Minä olen Pupu.

Richard Scarry aloitti lastenkirjojen kuvittamisen 70 vuotta sitten. Hänen lämmin ja värikäs kuvitustyylinsä on syöpynyt monen sukupolven muistiin. Vuonna 1966 Tammen Satukirjassa julkaistu Minä olen Pupu (Tammi, suomentanut Marjatta Kurenniemi) on nyt ilmestynyt erillisenä uusintapainoksena.

Pikku Pupu nauttii vuodenaikojen vaihtelusta ja luonnon ihmeistä. Pitkänmallisessa kuvakirjassa luonto onkin kauneimmillaan ja katselija saa osansa Pupun elämyksistä. Se makoilee nurmikolla, puhaltelee voikukan höytyviä ilmaan ja liehuu syksyn lehtien seassa.

Kuvakulmat avaavat huimia luontonäkymiä, kun pieni eläin vaeltaa luonnossa. Murretuin värein toteutettu kuvakertomus tarjoaa levollisia hetkiä kaikenikäisille lukijoille. Suomalaista sielua miellyttää riehakkuuden ja yksinäisyyden salamyhkäinen liitto.

Pikkuriikkistä tutkittavaa

Brittiläisen William Been kuvakirjassa Moppe pelastaa päivän (Karisto, suomentanut Susanna Sjöman) on kuhinaa. Kuva-aukeamille mahtuu loputon määrä yksityiskohtia. Aikuiset saattavat kokea kirjan estetiikan migreeniä nostattavana, mutta lapset epäilemättä saavat aikansa hauskasti kulumaan Moppe-koiran kintereillä. Koira matkustaa kaveriensa kyydissä ja ehtii päivän mittaan vierailla Poutakylän monessa kolkassa.

Kirkkaat värit ja täpötäyteen sullotut sivut vievät ajatukset Richard Scarryn suuntaan. Levottomalta näyttävä sommittelu pakottaa lapsen keskittymään, ja valppauteen yllyttävät myös kirjaan sisältyvät kysymykset ja tehtävät. Kirjassa yhdistyvät touhukkuus, kaupungin arki sekä hyväntuulisuus.

Sisaruuden riesoja

Päihittää lyhytterapian!

Millaista on olla isosisko? Vastauksen tietää Natalia, jonka pulmista pikkuveljen kanssa kerrotaan nuoren lontoolaisen kuvittajan ja lastenkirjailijan Daisy Hirstin kuvakirjassa Ei käy päinsä, Antero! (Lasten Keskus, suomentanut Kalle Nuuttila).

Värikkäässä ja pirteän raikkaassa kirjassa lapset kuvataan määrittelemättöminä pikkuotuksina, eikä vanhempia näytetä ensinkään. Natalia joutuu sietämään yhtä ja toista, mutta se on jo liikaa, kun Antero ryhtyy nakertamaan hänen lempikirjaansa.

Tekijä kuvaa mielipahan myrskyt kekseliäästi. Tarinan lapset osaavat sekä pyytää tekosiaan anteeksi että pitää huolta omasta reviiristään. Taas kerran viisas ja pieni lastenkirja tarjoaa elämäntaitoa kaikenikäisille lukijoille. Kuvakirja taitaa hyvinkin päihittää lyhytterapian.

Lastenhuoneen laulut

Hannele Huovin sanoittamia ja Soili Perkiön uusia ja vanhoja lauluja on koottu aurinkoiseksi valikoimaksi Lastenhuoneen laulukirja (Tammi, kuvittanut Kristiina Louhi).

Laaja valikoima on järjestetty vuodenkierron ja muiden juhlien mukaan. Nyt keväällä iloitaan mm. puhelevasta purosta, ilmapallosta ja leijasta.

”Lämpöiselle kämmenelle/ tänään sadun sain”, Huovi runoilee.

Mukana on muistoja vuosikymmenten varrelta, esim. moderniksi klassikoksi muodostuneesta Vauvan vaaka -kokoelmasta. Runo Metrolla mummolaan on yksi kaupunkirunouden klassikoista ja Kun on oikein pieni on lapsuuden kokemistavan ylistys. Lastenhuoneen laulukirjassa kuva, sana ja rytmi yhdistyvät.

Uhkea opus Potterista

Harry Potter -elokuvista kuoriutuu suorastaan pröystäilevän upeita tietokirjoja. Jody Revensonin Suuri hahmokirja (Readme.fi, suomentanut Irma Rissanen) esittelee hahmoja huolellisesti jäsennellyissä paketeissa: milloin vuorossa ovat Tylypahkan oppilaat, milloin taikaministeriön edustajat.

Runsas kuvamateriaali ja antoisat tekstit paljastavat jännittäviä yksityiskohtia elokuvien pikkupiirteisestä taustatyöstä. Hahmojen ulkoista olemusta ja liikkumista on toisinaan mietitty yhdessä näyttelijöiden kanssa, niinpä näyttelijätkin kertovat muistojaan rooliin valmistautumisesta. Suuri hahmokirja on yhtä hyvin elokuvakirjallisuutta kuin opaskirja Potterin maailmaan.

PS

Lapsetkin lukevat lehtiä

Viime vuonna Ruotsin kaksi suurinta valtakunnallista sanomalehteä muistivat lapsia. Nyt ei henkiin herätetty lastenpalstoja somine piirustuksineen, vaan lapsille alettiin tarjota paljon enemmän. Dagens Nyheterissä on joka lauantai Junior-aukeama, jonka toimittamisesta vastaa Kamratposten-lehti.

Aukeamaa ei siis jätetä uupuneiden toimittajien hyväntahtoisuuden varaan. Lapset saavat nauttia iloisesta materiaalista, mutta heille sorvataan myös helppotajuisia uutisia maailmalta.

”On vaikea kirjoittaa lapsille. Mutta ne, jotka siinä onnistuvat, tavoittavat kaikenikäiset lukijat”, toteaa toimittaja Lotta Olsson kommentissaan.

Milloinkohan suomalaiset sanomalehdet muistaisivat lapset?

Juuri ennen huhtikuun numeron painoon menoa Helsingin Sanomat alkoi julkaista Lasten uutisia perjantaisin. Hienoa!