Heikki Hiilamo: Uusi rooli isovanhempana

Kirjoitan tätä odottaen tietoa ensimmäisen lapsenlapseni syntymästä. Ajatukset hakeutuvat synnytyssaliin, jossa pieni ihminen hakee kivuliasta tietään tähän maailmaan, enkä voi muuta kuin huokailla ja toivoa parasta.

Samaan aikaan muistelen hetkeä, jolloin omista vanhemmistani tuli isovanhempia. Ja hetkeä, jolloin heidän vanhemmistaan tuli isovanhempia. Pidemmälle sukupolvien ketjussa ei edes mielikuvitukseni yllä.

Mieleeni tulee vahvimpana vakava hymy, jonka näen tuoreiden isovanhempien kasvoilla syntymän jälkeen ja kastejuhlissa otetuissa vanhoissa valokuvissa. Luulen, että nyt ymmärrän jotain ilmeen takana.

Isovanhempana ehkä ymmärrän paitsi sen valtavan ilon – ehkä suurimman ihmisen elämässä – jonka lapsi tuo tullessaan, mutta myös sen valtavan suuren ja vaikean tehtävän, joka uusilla vanhemmilla on edessään.

Täydellinen onnistuminen on mahdotonta, ”kuivin jaloin” selviytyminenkin tuntuu välillä ylivoimaiselta.

Samalla ymmärrän myös sen, miten monet lapsiperheiden elämänolosuhteisiin liittyvät asiat ovat tuoreiden vanhempien vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa. Ei voi muuta kuin huokailla ja toivoa parasta.

Omat isovanhempani kasvattivat lapsiaan sodan aikana, mikä jätti jälkensä vanhempiini. Minä rakensin perhettä 1990-luvun laman aikana, jolloin kohtasimme työttömyyttä ja suurta epävarmuutta. Nyt ympäristöuhat huolettavat enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Vakavaan hymyyn saattaa liittyä myös se, että olen itse uuden tilanteen edessä. Millainen rooli minulla on lapsenlapseni elämässä? Onko minusta apua vai enemmän haittaa?

Muistan toiset isovanhempani upeina ihmisinä, joilla oli aina minulle aikaa ja jotka näkivät puolestani vaivaa.

Isoisäni opetti minut kalastamaan ja kiinnostumaan historiasta, isoäitini leikkasi minulle omenalohkoja ja kutoi maailman parhaita villasukkia.

Huomaan usein kaipaavani mahdollisuutta kertoa heille, millaista elämäni on nyt ja mitä heidän kuolemansa jälkeen on tapahtunut. Tuntuu siltä, että saan heidän muistelemisestaan vielä vuosikymmenten jälkeenkin lohtua ja voimaa.

Myös omilla lapsillani on ollut mahtavia isovanhempia. Kun nuorimmat lapseni olivat pieniä, tuntui siltä, että kasvatimme heitä isovanhempien kanssa yhdessä. Saimme valtavasti käytännön apua ja tukea.

Minun on ainakin tällä hetkellä mahdotonta ajatella, että voisin antaa samanlaista panosta.

Vakavuutta tuo myös se, että isovanhempana huomaa uudella tavalla ajan kulumisen. Omat isovanhemmat tuntuivat lapsena niin kovin vanhoilta ja ehkä siksi myös vähän vaarattomammilta kuin omat vanhemmat – ei nyt ihan höppänöiltä, mutta heidän sanomiinsa saattoi suhtautua vähän kevyemmin kuin omien vanhempien sanomisiin.

Täytyy kai opetella ottamaan itsensä vähemmän vakavasti.

Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori.