Heikki Hiilamo: Politiikan uusi kuumemittari
Kuukausittain mitattava työllisyysaste on ollut Suomen politiikan kuumemittari jo ainakin vuosikymmenen verran. Vastuulliseksi itseään kutsuvat poliitikot ja virkamiehet ovat huolissaan siitä, ettei Suomessa ole riittävästi työntekijöitä, eli ”aktiiviväestöä”, joka maksaisi tuloillaan ja veroillaan ”passiiviväestön” eli ennen muuta lasten, vanhusten ja vammaisten toimeentulon ja huolenpidon. Huoli ei ole turha nopeasti ikääntyvässä maassa – eivätkä ponnistelut ole valuneet hukkaan.
Juha Sipilän hallitus on vihdoin onnistumassa siinä, missä monet aikaisemmat hallitukset ovat epäonnistuneet eli saavuttamaan työllisyysastetavoitteensa. Samaan aikaa toisaalla maa on kuitenkin alkanut kadota jalkojen alta.
30 viime vuoden aikana Suomessa on syntynyt joka kuukausi keskimäärin noin 5 000 lasta. Tämän vuoden kesäkuussa syntyneitä oli melkein tuhat vähemmän.
Syntyneiden määrä on vähentynyt kahdeksan vuotta peräkkäin, ja lasku on ollut tasaista. Kuukausitasolla mitattuna lasku on jatkunut yhtäjaksoisesti jo neljän vuoden ajan.
Edelleen jatkuva syntyvyyden lasku kumoaa perinteiset selitykset. Aikaisemmin arveltiin, että vanhemmat epäröivät lasten hankkimista epävarmojen talousnäkymien ja korkean työttömyyden vuoksi.
Kuluttajien luottamus omaan talouteensa parani vuoden 2010 alun jälkeen uudelleen jo viime vuoden alussa, ja samaan aikaan myös työttömyys alkoi vähentyä.
Odotin itsekin, että ankea taloustilanne olisi johtanut lasten hankkimisen lykkääntymiseen ja suhdanteiden parantuminen vauvabuumiin. Olin ilmeisesti väärässä.
Vauvabuumin olisi pitänyt jo alkaa. Ainakin nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei talouskasvu itsessään nosta syntyvyyttä aiemmalle tasolle.
Alhainen syntyvyys pakottaa päättäjät arvioimaan uudelleen, miten hyvinvointivaltio selviytyy ikääntymisen aiheuttamista kustannuksista. Korkeakaan työllisyysaste ei riitä eläkkeiden ja hoivakulujen maksamiseen, jos maksajien määrä pienenee selvästi aikaisemmin arvioidusta.
Perheet eivät hanki lapsia siksi, että valtio tarvitsee lisää veronmaksajia. Ylikulutuksen ja ylikansoituksen maailmassa on helppo ymmärtää niitä, jotka pidättäytyvät lasten hankkimisesta eettisistä syistä.
Toisaalta vanhempien halu hankkia lapsia kertoo myös tulevaisuudenuskosta: jokainen syntyvä lapsi on uusi mahdollisuus eikä uusi ongelma.
Kestävään kehitykseen kuuluu myös se, että väestökehitys on ennustettavaa. Kriisi uhkaa meitä matemaattisella varmuudella, jos syntyvyys ei kohene eikä maahanmuuttoa sallita.
Päättäjillä on kaksi vaihtoehtoa: lisätä työperäistä maahanmuuttoa tai yrittää nostaa syntyvyyttä. On helppoa löytää keinot maahanmuuton lisäämiseen, mutta niille on vaikea saada poliittista kannatusta.
Syntyvyyden osalta tilanne on päinvastainen. Poliitikot antavat mielellään lisää rahaa perhepolitiikkaan, kun ei enää tarvitse elää velaksi. On kuitenkin epävarmaa, nostaako se syntyvyyttä.
Hallitukset joutuvatkin seuraamaan jatkossa tarkasti kuukausittaisia syntyvyyslukuja. Niistä voi tulla uusi politiikan kuumemittari.
Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori.
