Hyppää sisältöön

Johanna Korhonen: Harrastus ammatin viereen

Johanna Korhonen on havainnut, että musiikin opiskelu on arvokasta, vaikka sen tavoite olisi silkka oma hauskuus.
Julkaistu
Teksti Johanna Korhonen
Kuvat Katriina Roiha ja Heidi Söyrinki
Johanna Korhonen: Harrastus ammatin viereen

Olin seitsemänvuotias, kun vanhempani päättivät, että voisin ryhtyä soittamaan pianoa. Olin ujo mutta laulava lapsi, hyräilin ja lauleskelin itsekseni kaikenlaista. Olin tietysti kokeillut pianoakin, kun semmoinen soitin nyt olohuoneessa oli.

Isä vei minut kaupungin musiikkiopiston pääsykokeisiin ja kuunteli korva ovessa, miten menee. Laulukoe sujui hyvin, mutta sitten raati ehdotti, että soittaisin pianolla jotain.

Päätin soittaa yhdellä sormella tutun kappaleen, joka alkoi C:stä. Mutta missä C oli? Kotipianossa se oli sopivasti lukon kohdalla, mutta musiikkiopiston pianossa lukko olikin C:n ja D:n puolivälissä.

Valitsin väärin ja pimputin laulun alkaen väärästä kohdasta mutta sitkeästi valkeilla koskettimilla pysyen. Merkillisen epäsointuinen esitys. Isän korva oven toisella puolella punehtui, eivätkä vanhemmat pääsykokeen jälkeen edes viitsineet mennä opistolle katsomaan tuloksia.

Syksyllä opistosta soitettiin: onko se pieni laulajatyttö tulossa pianotunneille? Siitä alkoi yhdeksän vuoden taipaleeni musiikin perusopetuksessa.

En pitkään aikaan tajunnut olevani ammattiin valmistavassa koulutuksessa. Jos sen olisin älynnyt, olisin varmaan jännittänyt vielä enemmän. Ensimmäinen piano-opettaja oli ankara täti, joka saattoi napsauttaa lyijykynällä sormille. Hänen jälkeensä tuli ihana Hannele, jonka tunneille oli ilo mennä.

Soittotuntien alkua odotellessani istuin musiikkiopiston käytävällä ja ihailin tunneilleen viilettäviä laulajia, nuoria aikuisia. Kadehdin heitä, koska ajattelin, että heidän ei tarvitse harjoitella. Sen kuin vain avaa suunsa ja laulaa!

Oma etydiharjoitteluni oli välillä silkkaa tuskaa. Näillä käpälillä ei vain päässyt kovin pitkälle, ja harjoitteluinnossakin oli toivomisen varaa. Aineksia pianon ammattilaisuuteen ei ollut, ja siksi musiikin perusopetuksen alituiset kurssitutkinnot ja oppilaskonsertit tuntuivat usein taakoilta – varmasti myös opettajalle.

Musiikin perusopetus on erinomainen asia. Se on tavoitteellista, tasolta toiselle etenevää, suunnitelmaan perustuvaa, hyvin johdettua ja ammattitaitoisesti opetettua. Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna valtavan hieno musiikin perusopetuksen järjestelmä, ja sen ansiosta ammattilaisemmekin ovat parhaimmillaan maailman eturiviä ja vertailukelpoisia missä tahansa.

Samalla on siunattu asia, että ammattiin tähtäävän opetuksen rinnalle on noussut yhä enemmän harrastamiseen tähtäävää musiikinopetusta.

Musiikki elättää ammattina harvoja, mutta harrastuksena se tuottaa suurta iloa monille. Musiikin opiskelu on arvokasta, vaikka sen tavoite olisi silkka oma hauskuus.

Puolisoni aloitti hiljattain, 54-vuotiaana, oboen soiton opiskelun, joka joskus nuorena aikuisena oli jäänyt kesken.

Kun lapsikin päätti oma-aloitteisesti 12-vuotiaana ryhtyä viulistiksi, kotona kuuluu nykyään sama kakofonia, jota kuuntelin lapsena musiikkiopiston käytävässä. Kuuntelen sitä iloiten.

Minusta ei tullut ammattipianistia mutta tuli laulaja.

Sitäkin on kyllä pitänyt vähän harjoitella. Harjoitustunteja on tähän mennessä kertynyt ehkä pari tuhatta.

Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.Johanna Korhonen on kustantaja, toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.