Epätavallisen tavallisia asioita
Perhehoidon syvin olemus, sen reunaehdot ja kehittämiskohteet tunnetaan Suomessa – ainakin jos vertaan osaamistamme kansainvälisen perhehoidon konferenssin (Ifco) antiin syyskuussa Japanissa.
Meillä tunnetaan tavallisen elämän hoivaava ja kuntouttava merkitys. Tiedetään, ettei kenenkään pidä selvitä yksin. Uskotaan, että lasta ja nuorta on oikeasti kuultava ja kunnioitettava. Ja ennen muuta koetaan, että kyse on yhteistyöstä. Suomalainen tietämys ja osaaminen ovat tässäkin huippuluokkaa.
Onkin melkoista tuhlausta ja erittäin julmaa, ettei kaikkea tätä saada käytäntöön. Meiltä puuttuu edelleen kattava perhehoitolain säädäntö, joka merkittävästi tukisi ja yhtenäistäisi nyt sekavia ja vaihtelevia käytäntöjä eri puolilla maata.
Perhehoidosta puhuttaessa on helppo yhtyä erään konferenssin pääluennoitsijan havaintoon, että on kyse epätavallisen tavallisista (extraordinary ordinary) asioista. On tärkeää tiedostaa, että poikkeuksellisissa ihmissuhteissa näiden asioiden hoitaminen vaatii osaamista ja kumppanuutta, joita on tuettava ja vahvistettava.
Kevyesti
Äiti pyörällä, edessä ostoskassit ja yksivuotias, takana kolmivuotias. Raskas lasti.
Mutta Osakassa tuo lasti pyrähtää matkaan liikennevaloista kuin lintu oksalta. Siinä jalankulkija on lähinnä pujottelukeppi. Pyörä on sähköavusteinen, ja ilmeisen tehokkaasti akku auttaa.
Polkupyörillä tunnutaan ajavan ihan missä ja miten vaan. Tässä asiassa tässä järjestyksen maassa ei ole mitään järjestystä, mutta sekin toimii.
