En olekaan yksin
Kun Mareena Heinonen oli lähdössä ensimmäistä kertaa huostaan otettujen lasten vanhemmille tarkoitetun tukiyhdistyksen jäseniltaan, hän sai itsensä kiinni vankoista ennakkoluuloista.
– Mietin, kuinka uskallan mennä sinne: siellähän on niitä huonoja vanhempia, joiden lapset on otettu huostaan.
Vielä viiden vuoden kuluttuakin Mareena muistaa elävästi, kuinka vaikea oli käsittää kuuluvansa tuohon joukkoon, vaikka hänen lapsensa oli tuossa vaiheessa asunut jo miltei vuoden poissa kotoa. Hän sanoo pitävänsä silloiset ennakkoluulonsa tarkasti mielessään, jotta muistaa niihin törmätessään ajatelleensa samoin.
– Enhän ollut koskaan aikaisemmin ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä.
Mareenan 11-vuotias tytär sai marraskuussa 2007 kriisipaikan lastenpsykiatriselta osastolta. Perheessä oli ollut ongelmia, joihin oli tuloksetta haettu apua runsaan vuoden ajan. Mareenalla oli ollut mielenterveysongelmia, ja hän kävi terapiassa saadakseen apua masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöihin. Hän oli kuitenkin työelämässä. Tytär palasi lastenpsykiatriselta osastolta kotiin odottamaan paikkaa pidemmälle tutkimusjaksolle. Tilanne kuitenkin kärjistyi, ja joululomaa edeltävällä viikolla lapsi sijoitettiin kiireellisesti perhetukikotiin.
– Siinä vaiheessa luvattiin, että hän pääsisi tutkimusjaksolle hiihtoloman kieppeillä, mutta jakso alkoikin vasta kesäkuun alussa.
Syksymmällä sairaalajakson jälkeen todettiin, ettei tyttö voi palata kotiin, mutta laitosmainen perhetukikotikaan ei ollut hänelle sopiva paikka. Alettiin etsiä sijaisperhettä, joka löytyikin. Mareena muistaa, millaista oli odottaa lapsen pääsyä sairaalajaksolle. Siinä vaiheessa hän olisi kaivannut itselleen tukea.
– Oikeastaan koko talvi ja kevät menivät odottelussa ja sokissa. Elimme epäelämää: emme pystyneet miettimään asioita päivää kahta pidemmälle.
Huoli lapsesta oli kova.
”Olin kuvitellut, että lapsen huostaanotto loistaa minusta kadulla kävellessäni.”
– Eihän vastuu ja huoli lapsesta lakkaa, vaikket voikaan hänestä huolehtia.
Mareena oli huonossa kunnossa henkisen paineen takia. Kun tytär oli illalla siirtynyt perhetukikodista sijaisperheeseen, Mareena meni seuraavana aamuna psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle – ja romahti täysin.
– Kun tiesin, että joku muu huolehtii lapsesta, voimat loppuivat aivan totaalisesti. Jälkikäteen ymmärsin, että olin jaksanut läpi kesän joillakin jälkihöyryillä.
Mareenaa hoidettiin suljetulla osastolla pari kuukautta. Pois lähteminen oli vaikeaa; Mareena ei uskaltanut mennä kotiin.
– Vaikka tytär oli ollut jo vuoden poissa kotoa, vasta tässä vaiheessa iski tietoisuus siitä, ettei hän oikeasti ole siellä.
Mareena kertoo, kuinka absurdilta maailma välillä tuntuu huostaan otetun lapsen vanhemmasta. Tunteet vellovat ja elämä on ylösalaisin, kun lapsi ei asu kotona. Eräänäkin päivänä Mareena meni ”siviilielämää” harjoitellessaan kauppaan ostaakseen leipää. Hän ei kuitenkaan osannut tehdä ostosta, vaan tuli ulos tyhjin käsin.
– Kotona ei ollut lasta, joka olisi pitänyt ottaa huomioon ostosta tehdessä…
Mareena sai tukea terapiastaan, ja sairaala järjesti hänelle myös kotikuntoutusta.
”Vanhemmasta saattaa tuntua huostaanoton hetkellä, että vanhemmuus on viety ja se on ohi.”
Tässä vaiheessa hän kysyi lastensuojelun työntekijöiltä, löytyisikö paikkakunnalta huostaan otettujen lasten vanhemmille tarkoitettua vertaistukiryhmää. Olihan hän mielenterveyskuntoutujana tottunut siihen, että vertaistukitoimintaa on tarjolla. Häntä ei osattu ohjata minkään palvelun piiriin. Lopulta Mareena löysi sattumalta netissä googlaillessaan Sukupuun, joka on Jyväskylän seudulla toimiva, huostaan otettujen ja sijoitettujen lasten vanhemmille ja omaisille tarkoitettu vertaistukiyhdistys, joka kokoontui kerran kuussa. Jäsenillassa Mareena huomasi, että paikalla oli aivan tavallisia äitejä ja isiä. Illan tärkein anti oli kokemus siitä, ettei ole yksin: on muitakin samassa tilanteessa olevia ihmisiä.
– Olin kuvitellut, että lapsen huostaanotto loistaa minusta kadulla kävellessäni. Huomasin, ettei se näkynyt toisista päällepäin – tuskin siis minustakaan.
Mareena koki saavansa vertaistukiryhmästä myös paljon käytännön tietoa lastensuojelun asiakkaan oikeuksista ja velvollisuuksista. Pikkuhiljaa hän huomasi osallistuvansa Sukupuun kautta erilaisiin kehittämishankkeisiin, muun muassa Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliiton Voikukkia-hankkeen Keski-Suomen alueverkostotapaamiseen. Pian hän oli mukana hankkeen alueverkostossa ja löysi lopulta tiensä ryhmään, joka auttoi katsomaan elämässä eteenpäin. Se oli huostaan otettujen lasten vanhemmille tarkoitettu Voikukkia-vertaistukiryhmä.
Nyt Mareena toimii jo vertaisohjaajanakin. Voikukkia-vertaistukiryhmässä 4–6 vanhempaa pääsee työskentelemään kymmenessä kokoontumisessa tavoitteellisesti ammattilaisohjaajien ja koulutetun vertaisohjaajan ohjauksessa. Ryhmässä jaetaan kokemuksia ja tunteita, tuetaan ja kannustetaan. Vertaisohjaaja tuo ryhmään toivon näkökulman: hän on selviytynyt. Mareenan mielestä erityisen hienoa ryhmissä on vanhemmuuden tukeminen riippumatta siitä, onko tavoitteena huostaanoton purku vai ei. Katse suunnataan myös kauemmas tulevaisuuteen: vanhemmat oppivat, ettei vanhemmuus pääty lapsen täyttäessä 18 vuotta.
Mareena Heinonen on tallentanut päiväkirjanomaiseen luonnoslehtiöön ajatuksiaan lapsensa huostaanoton eri vaiheista.
– Vanhemmasta saattaa tuntua huostaanoton hetkellä, että vanhemmuus on viety ja se on ohi. Tämä ei ole totta.
Huostaan otettujen lasten vanhemmilla on valtava tuentarve. Mareena toimii Keski-Suomessa yhteyshenkilönä, jolle ryhmästä kiinnostuneet vanhemmat voivat ilmoittautua. Hän kertoo, ettei halua jättää vanhempia tyhjän päälle ilmoittautumisen ja ryhmän alkamisen väliseksi ajaksi.
– Yleensä ehdotan, että mennään kahville. Yksinjäämisen tunne on huostaanoton hetkellä niin hurja, että jonkinlainen tukihenkilömalli olisi aivan välttämätön.
Mareena ja muutama muukin epävirallista tukityötä tekevä henkilö lähtee tarvittaessa myös vanhempien tukihenkilöksi ja toisiksi korviksi lastensuojelun palavereihin. Tyttären huostaanotto purettiin lokakuussa. Hän on palannut kotiin ja käy lukiota. Mareena on määräaikaisella sairauseläkkeellä, mutta haluaisi lähteä opiskelemaan sosionomiksi ja palata työelämään kehittämään lastensuojelua oikein viran puolesta.
Hän tekee kehitystyötä myös Voikukkia-vanhempainraadissa, jossa suunnitellaan, kuinka vanhempien ääntä, toiveita, tukemista ja toimintaa voidaan jatkossa edistää. Pyrkimyksenä on julkaista käsikirja sijoitettujen lasten vanhemmille.
Mareena on kirjoittanut alkuvuodesta julkaistavaan kokemusjulkaisuun, johon on koottu huostaan otettujen lasten vanhempien tekstejä. Julkaisua on kirjoitettu sitä silmällä pitäen, että se osuisi jonkun sellaisen huostaan otetun lapsen vanhemman käteen, joka ei ole kohdannut ketään toista samassa tilanteessa olevaa. Mareena toivoo myös, että julkaisua lukisivat vanhempien ja lasten kanssa työskentelevät, jotta heille aukeaisi, millaista on olla vanhemman roolissa.
Mareena kirjoittaa, piirtää ja maalaa jatkuvasti.
– Pidän sillä pääni kirkkaana.
Hän kaivaa käsilaukustaan art journalin, päiväkirjanomaisen luonnoslehtiön, jossa maalaukset, piirrokset ja tekstit yhdistyvät. Tällainen ajatus tallentui lehtiön sivulle huostaanoton purkamisvaiheessa, kun ensin piti odotella arvioinnin aloittamista, sitten tietoa siitä, eteneekö purkaminen vai ei, sitten päätöstä kotiin sijoittamisesta ja lopuksi huostaanoton purkamisesta.
”Odottaminen on helvettiä
jopa meille mestarilorvijoille.
On helpompi olla pitkään
matkalla, kuin istua odotussalissa tietämättä
onko lähdössä vai jäämässä.”
Vanhemmuus voi kukkia
Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle on aina kriisi paitsi lapselle myös vanhemmalle. Kunnat, organisaatiot ja yksityiset palveluntuottajat järjestävät huostaan otettujen lasten vanhemmille tarkoitettuja Voikukkia-vertaistukiryhmiä eri puolilla maata. Voikukkia-verkostohanke kouluttaa ryhmien ohjaajiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia sekä ryhmäprosessin läpikäyneitä vanhempia.
Vertaistukiryhmillä on kolme tavoitetta:
- lapsen kodin ulkopuolelle sijoittamisen aiheuttaman kriisin käsittely
- vanhempien oman elämän ja selviytymisen tukeminen
- vanhemmuuden vahvistuminen ja sitä kautta lasten hyvinvoinnin lisääntyminen.
Uudellamaalla ja Keski-Suomessa kokoontuvissa vanhempainraadeissa pohditaan, kuinka huostaan otettujen lasten vanhempien ääni saataisiin paremmin kuuluviin. Hankkeella on rahoitus vuoden 2015 loppuun. Siihen mennessä toimintamalli viedään ja juurrutetaan koko maahan. Voikukkia tuottaa myös tukimateriaalia ja julkaisuja sekä järjestää tilaisuuksia. Hankkeesta vastaavat Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliitto (Kasper) sekä Sininauhaliitto, ja se kuuluu Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaan Emma ja Elias -ohjelmaan.
Projektisuunnittelija Hanna Hägglund Kasperista sanoo, että parhaillaan on mietinnän alla, voisivatko huostaan otettujen lasten vanhempien hyväksi työskentelevät järjestöt luoda yhteisen portaalin, josta sosiaalityöntekijät saisivat kootusti tiedon eri toimijoista. Hyviä kokemuksia on saatu esimerkiksi Kasperin ja Helsingin NMKY:n yhdessä järjestämistä isä-lapsi-viikonlopuista, joissa on ollut mukana sijoitettuja lapsia ja heidän isiään.
