Anni Kytömäki: Välierän voitto kielipelissä
Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.
Todellisuus tuntui nytkähtävän oikeaan suuntaan siten, että ”ähäkutti!” kajahti sisimmässä asti.
Eihän Aamulehti asiaa keksinyt mutta teki avauksen, joka johti laajaan keskusteluun. Seurasin sitä alkuun innoissani, sitten äimistyneenä. Lukemattomat ihmiset – paljolti vieläpä naiset – löivät uutisen leikiksi tai pitivät titteliuudistusta turhana näpertelynä. Vedottiin perinteisiin ja siihen, että kyllähän kaikki ymmärtävät, että mies-jälkiliite on vain nimellinen: asiamies voi hyvin olla nainenkin.
Eivät ymmärrä. Jos neutraalit tittelit olisivat olleet käytössä jo 1980-luvulla, olisin säästynyt paljolta. Lapsena oppimamme kieli on kuva maailmasta, jossa elämme. Jos sanat aiheuttavat toistuvasti ärtymystä ja epätietoisuutta, kielestä tulee pahimmillaan vihollinen.
Minä en lapsena osannut ajatella, että palomies voisi olla nainen. Mieshän siinä sanassa mainitaan, piste. Iloista ihmetystä häivähti tajunnassa silloin, kun minulle luettiin Viisi pientä palosotilasta -kirjaa. Palosotilas, sehän voisin olla minäkin! Sana tosin kalskahti ikävän väkivaltaiselta.
Kun puhuttiin jokamiehenoikeuksista, periaatteessa tiesin, että ne koskevat kaikkia. Pohjimmiltani en kuitenkaan kokenut niin. Jos sana olisi ollut vaikkapa maasto-oikeus, mustikassa käyminen ei olisi epäilyttänyt.
Koulussa olin suomen kielestä onnellinenkin. Arvelin, että Ranskassa tai Englannissa olisin jo musertunut. Pöyristyttävää oli oppia, että ranskan kielessä monikon kolmas persoona ”he” on maskuliini, jos joukossa on yksikin mies – vaikka naisia olisi paikalla tuhat.
Kieli perustuu tottumuksiin ja sääntöihin. Sanat kuitenkin muuttuvat, ja niiden pitää muuttua. Ihmiskunta päivittää toimintatapojaan tiedon ja ymmärryksen karttuessa. Emme väitä tupakkaa enää terveelliseksi. Emme kummeksu hölkkääjiä, vaikka turhan päiten juokseville ihmisille aikoinaan naureskeltiin.
Ehkä emme enää kymmenen vuoden kuluttua nälvi, jos joku yrittää parantaa maailmaa tarkkailemalla, millaisia sanoja suustaan tai kynästään päästää.
Korvasin Maamme-laulun säkeen ”maa kallis isien” käsitteellä ”maa kallis kaikkien”.
Vaikka väärää informaatiota kantavat sanat lannistavat, lopullisiksi totuuksiksi niiden ei tarvitse jäädä. Minua auttoi aikoinaan se, että päätin nujertaa huonot ilmaisut vähintään omalta kohdaltani. Lakimiehen sijaan aloin puhua juristista ja asianajajasta, virkamiehestä tein virkahenkilön, Maamme-laulussa korvasin säkeen ”maa kallis isien” käsitteellä ”maa kallis kaikkien”.
Näen yhä vaivaa etsiessäni sanoja, jotka vastaavat todellisuutta. Edelleen myös turhaudun. Epäoikeudenmukaisuutta on maailmassa tarpeeksi ilmankin, että siihen törmää heti kun suunsa avaa tai korviaan höristää. Aamulehden aloitteen myötä en kuitenkaan tunne oloani enää yksinäiseksi. Sanoja korjataan muuallakin.
Aloite on synnyttänyt voimakkaita vastareaktioita, jotka kumoavat itsensä. Keskustelu on osoittanut, että sanojen uudistamista ei voida kuitata näpertelyksi. Sanat ovat äärimmäisen tärkeitä, eivät pelkkiä hyödykkeitä vaan myös vallankäyttäjiä ja tunteenherättäjiä.
Ja kaikista vastalauseista huolimatta uskon, että aloitetta kritisoineet naisetkin ovat lopulta tyytyväisiä kielen kehittymisestä. Muuten joutuisimme tässäkin väittelyssä sukupuolesta riippumatta kertomaan ”henkilökohtaisen” sijaan ”mieskohtaisen” kantamme.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä. Hänen uusin romaaninsa Kivitasku julkaistiin elokuussa.
