Anni Kytömäki: Sananlaskut eivät anna sijaa neuvotteluille
En ole koskaan erityisesti pitänyt sananlaskuista. Niiden sävy on usein vahingoniloinen, halventava tai vähättelevä. Kuinka monta hienoa suunnitelmaa ja tavoitetta on hylätty, koska tiedämme, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa? (Ja mitä vikaa katajassa toisaalta on?)
Varhaislapsuudesta asti muistiin uurtuu sananlaskuja, vaikka niitä ei käytettäisi kodin seinien sisäpuolella. Toki arjen ”viisausvalikoima” on suppeampi kuin muutama vuosisata sitten. 1700-luvun alussa tunnetuista sananlaskuista oli kansanrunoudentutkija Matti Kuusen mukaan 1950-luvulla käytössä enää joka kolmas tai neljäs, nykyään varmasti sitäkin harvempi.
Sananlaskut eivät anna sijaa neuvotteluille. Kun lapsena näin Upo Pesukarhu -koneen mainostarrassa lauseen ”pojasta polvi paranee”, tunsin voimatonta raivoa: noin asia siis on, tytöt ovat huonompia kuin pojat enkä ikinä saa todistettua toisin.
Sananparsille tyypillinen ehdoton ilmaisu huijasi minut ottamaan viestin vastaan kirjaimellisesti. En myöskään oivaltanut asiayhteyttä – mainoslause viittasi uuteen pesukonemalliin. Sananlaskujen kanssa saa olla varovainen. Jos niitä heittelee ohimennen, voi aiheuttaa vahinkoa.
Matti Kuusi julkaisi vuonna 1953 Vanhan kansan sananlaskuviisaus -kokoelman. Esipuheessaan hän kirjoittaa, että sananlaskujen kautta kirja pyrkii osoittamaan, mitä esivanhempamme ”pitivät oikeana ja vääränä, mitä he uskoivat ja epäilivät”.
Paha neuvo on neuvonantajalle pahin -sananparsi pätee edelleen.
Menneisyyden jälkinä sananparret ovatkin arvokkaita. Ongelmia tulee, jos niiden sanoma esitetään totuutena nykyään, kun moni seikka on muuttunut.
Kirjan sananparsien joukossa on edelleen päteviä kannanottoja, kuten ”paha neuvo on neuvonantajalle pahin”.
Kiinnostava on myös kansainvälinen sananparsi ”vierivä kivi ei sammaloidu” (englanniksi ”A rolling stone gathers no moss”). Suomessa lause on totuttu mieltämään niin, että jatkuvasti pitää touhuta, muuten uhkaa jämähtäminen ja tyhmistyminen. Muualla Euroopassa viesti on tulkittu päinvastoin. Sammaloituminen on nähty viisautena, jota ei ehdi kertyä, jos ihminen säntäilee alati ympäriinsä. Tämä ajatus vastaa omaa näkemystäni sekä viisaudesta että sammalista.
Esivanhempien elämästä muodostuu monien sananlaskujen valossa kuitenkin kuva, joka herättää sääliä ja kysymyksiä.
”Ylpeys käy lankeemuksen edellä.” Olisiko epäsopua ja katkeruutta vähemmän, jos ihmiset olisivat kautta aikojen saaneet iloita omista onnistumisistaan?
”Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.” Mitä pahaa hyväntuulisuudessa on nähty?
”Ei haukku haavaa tee.” On vaikea kuvitella, kenelle on tullut edes mieleen väittää moista.
Toisaalta sananlaskut puhuvat itseään vastaan. Joissain tapauksissa omaa suoritusta saanee sittenkin kehua, koska ”kuka kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse”. Nähtävästi myös entisaikoina huomattiin, että elämän tapahtumia ja ihmisluonteita on joka lähtöön ja yleistäviä ohjeita on hankala antaa.
Parhaimmillaan sananlaskut ovat lempeitä: ujoa voi ilahduttaa toteamalla, että ”puhut vähän mutta asiaa”. Pahimmillaan yksi väärin valittu ”viisaus” sen sijaan amputoi vilpittömän innostuksen iästä riippumatta: ”Itku pitkästä ilosta.”
Ei kannata kritisoida esivanhempia siitä, millaisia opetuksia he meille jättivät. Aikoinaan lausahdukset auttoivat ehkä useinkin, muuten ne tuskin olisivat säilyneet. Nykyään on silti syytä unohtaa sananlaskut vaikeina hetkinä ja punnertaa sitkeästi eteenpäin.
Harvoin voi tietää etukäteen, odottaako ojan takana allikko – vai risukasa, johon päivä paistaa.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
