Anni Kytömäki: Onko erityisherkkä sittenkin tavallinen?
Jokunen vuosi sitten opin uuden termin: erityisherkkyys.
Käsitteen on luonut yhdysvaltalainen psykologian tohtori Elaine Aron, joka on tutkinut aihepiiriä 1990-luvulta asti. Erityisherkiksi tai tunne- ja aistiherkiksi voidaan katsoa ihmiset, jotka punnitsevat pitkään vaihtoehtoja ennen päätöksentekoa, kuormittuvat vilkkaissa sosiaalisissa tilanteissa, väsyvät tai tulevat huonovointisiksi runsaista aistiärsykkeistä, eläytyvät ja liikuttuvat helposti, havainnoivat ympäristöään tarkasti – ja tarvitsevat usein rauhaa ja hiljaisuutta toipuakseen tapahtumista ja kohtaamisista.
Tämähän kuulostaa tutulta, ajattelin.
Välttelen kaikin voimin tapahtumia, joissa on joukkomajoitus tai yhteistä kokkailua. Luontoretkiä opastaessani vetäydyn tauolla mieluiten omiin oloihini, jotta jaksan puhua vielä paluumatkallakin. Jalkapallon rankkarikisat ovat kauheaa seurattavaa: säälin pohjattomasti potkaisijaa tai maalivahtia, kumpi sattuukaan epäonnistumaan.
Olen joutunut poistumaan julkisesta kulkuvälineestä kesken reissun, koska en ole kestänyt kuunnella kahden matkustajan välille syntynyttä sanaharkkaa. Jos saan osakseni perusteetonta kritiikkiä, olen poissa tolaltani jopa päiväkausia, kertaan tilannetta ja koetan ymmärtää, miksi toinen sanoi kuten sanoi – ja mitä olisin voinut vastata, jos olisin tapahtumahetkellä osannut järkytykseltäni jotain vastata. En pysty katsomaan kauhuelokuvia. Saan päänsärkyä hajuvesistä ja kirkkaasta päivänpaisteesta. Viihdyn yksinäisillä rannoilla ja huoneissa, joissa voin sulkea oven koska tahdon.
Elaine Aronin mukaan joka viides ihminen on persoonallisuustyypiltään erityisherkkä. Luokittelusta on ollut monille apua. Omaa tai läheisen luonnetta on helpompi ymmärtää, kun sen tunnuspiirteet on ”virallistettu” kattotermiksi. Ominaisuudet, joita on tottunut pitämään arkuutena ja nyhräämisenä, eivät enää olekaan tuomittavia vaan osa tietynlaista ihmisluontoa.
Entiset heikkoudet saattavat muuntua mielessä vahvuuksiksi: harkitsevuudesta ja eläytymiskyvystä on iloakin.
Jokin erityisherkkyyden käsitteessä silti mättää. Voiko kyse olla erityisyydestä, jos 20 prosenttia väestöstä tunnistaa samankaltaiset piirteet omikseen? ”Herkkyys” vie ajatukset väärään suuntaan sekin, sillä herkän, heiveröisen ja hauraan välille asetetaan arkikielessä edelleen yhtäläisyysmerkit.
Ei kannata vatvoa vanhoja asioita. Pää pystyyn nyt, katse eteenpäin. Ota itseäsi niskasta kiinni.
Tällaisilla ohjeilla ihmisiä yritetään ”karaista”, mutta harvoin syntyy tuloksia. Kukaan tuskin vatvoo huvikseen tai väsähtää tahallaan. Monet varmasti himmentäisivät aistinsa ja lopettaisivat rivivälien tavaamisen, jos pystyisivät.
Tänä päivänä suotavampia ovat toisenlaiset taipumukset. Pitäisi porskuttaa menemään, sivuuttaa töykeydet, verkostoitua meluisilla cocktail-kutsuilla, sopivasti vähän etuillakin.
Voisimme vaihteeksi päättää, että ”tuntosarvet pystyssä” elävä ihminen onkin lajimme edustajien prototyyppi. Kummastelisimme erityiskarskeja ihmisiä, jotka laukovat näkemyksiään ja purjehtivat ongelmitta eteenpäin konfliktin jälkeenkin, koska eivät edes huomaa konfliktia tapahtuneen. Koettaisimme ohjata heidät käyttäytymään siten kuin kenen tahansa voidaan olettaa käyttäytyvän: harkitsemaan sanojaan ennen kuin päästävät ne ilmoille, hillitsemään itsensä myös huonoina päivinä, tarkkailemaan muiden ilmeitä ja eleitä, kuulostelemaan ja kysymään.
Toisten huomioimisessa ei pitäisi olla mitään erityistä.
Anni Kytömäki on kirjailja ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
