Anni Kytömäki: Omaa aikaa ilman oppisuuntia
Keskustelin erään toimittajan kanssa hyvän elämän perusteista.
Erityisen tärkeäksi nostin mahdollisuuden valita, milloin tekee töitä. Emme tuota ideoita ja pysy virkeinä käskemällä.
1800-luvulta periytyvä säännöllinen työrytmi on evoluution kannalta tuore ilmiö. Ruumiimme ja mielemme tarpeet kumpuavat satojen tuhansien vuosien takaa, ja siksi tehokkuutemme ei kasva, vaikka vallanpitäjä miten tarkkaan hiotuin minuuttimäärin pidentäisi työpäiviä.
Mietteitäni havainnollistaakseni olin lausua ääneen sellaisia käsitteitä kuin ”downshiftaus” ja ”leppoistaminen”, mutta pysyin hiljaa. En pidä muotitermeistä – en edes sellaisista, jotka pitävät sisällään hyviä ajatuksia raatamisen ja kulutuksen vähentämisestä ja hyvinvoinnin lisäämisestä. Liian usein oivalliset asiat latistetaan ismeiksi, joita toistellaan, kunnes suurin osa yleisöstä on kurkkuaan myöten täynnä.
Muotitermeillä mutkistetaan yksinkertaisia käytäntöjä. Vanhoja tavaroita käytiin läpi ja lajiteltiin ennenkin, mutta ”konmarittamisen” myötä toimenpiteestä on tullut oppisuunta. Ihmiskunnassa on aina ollut niitä, jotka ovat tehneet vain sen verran työtä kuin on tarpeen, nauttineet pienistä asioista ja jättäneet valloitusretket ja aarteenetsinnät innokkaammille. Ennen he saivat rauhassa olla mitä olivat, nykyään he viettävät ”hidasta elämää”.
Vaikka tarkoitus on hyvä, termit karkottavat luotaan niitä, jotka vieroksuvat muotioikkuja ja oppeja. Termi rakentaa asialle raamit, joiden takaa on vaikea tavoittaa sitä, mistä todella on kyse. Syntyy väärinkäsityksiä: Suomessakin talouselämän edustajat ovat jo kritisoineet downshiftausta itsekkääksi ja laiskotteluksi.
Osa-aikatyö tai työttömyys tarkoittaa harvoin toimettomuutta vapaa-ajalla.
Tällöin on jäänyt yleensä huomaamatta se, että osa-aikatyö tai työttömyys harvoin tarkoittaa toimettomuutta vapaa-ajalla. Tuttavapiirissäni on lukuisia ihmisiä, jotka eivät ole kokopäivätyössä mutta hoitavat jatkuvasti lapsia ja vanhuksia ja uurastavat erilaisissa järjestöissä. Heidän työnsä inhimillinen arvo on mittaamaton.
Havahduin ajatuksistani toimittajan uuteen kysymykseen. ”Entä jos ei voi valita työaikojaan? Esimerkiksi yksinhuoltaja, joka ei pysty tekemään lyhyttä viikkoa? Miten hän saisi enemmän aikaa itselleen?”
Reaaliaikaisessa keskustelussa en ole ikinä parhaimmillani, joten vastaus syntyi vasta tätä kolumnia kirjoittaessani. Spektaakkelimaisen ratkaisun sijaan listaan niksejä, jotka todistettavasti ovat tuottaneet huojennusta eri ihmisille:
Elämä jatkuu, vaikka kotia ei imuroisi joka viikko. Ja vaikka ei pesisi ikkunoita neljään vuoteen. Ja vaikka ei tekisi aterioita itse alusta loppuun.
Puutarhaan voi jättää kolkkia oman onnensa nojaan – niistä pitävät kasvit, linnut ja perhosetkin. Jos nurmikko sammaloituu, ei kannata tuhlata rahaa ja aikaa sammalen poistoon. Mikään ei ole mukavampaa kuin astella paljain jaloin sammalella (nurmikoilta tuttu laji on muuten niittyliekosammal, yksi Suomen 661 lehtisammallajista). Mitä enemmän kukkaniittyjä tai sammalta puutarhassa on, sitä vähemmän tarvitaan ruohonleikkurin pärinää ja sadattelua, kun laite ei toimi.
Jos puutarhanhoito ei tuota iloa, puutarhaa ei ole pakko olla. Parhaassa tapauksessa näin säästyy myös isolta asuntolainalta. Metsissä ja niityillä kasvaa kerrostaloasukkaillekin syötävää ilman kitkemistä, lannoitusta ja kastelua.
Jos olet perinyt metsätilan, jonka ”hoitamiseen” eri tahot patistavat, älä stressaa. Metsän voi tätä nykyä myös suojella käypää korvausta vastaan.
Joskus tulevaisuutta rakennetaan parhaiten silloin, kun ei tehdä mitään.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.