Anni Kytömäki: Miten lasten kanssa ollaan?
Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.
Toukokuisena maanantaiaamuna vuonna 1995 lähestyin päiväkotia hermostuneena. Olin 14-vuotias ja menossa suorittamaan viikon mittaista työelämään tutustumisen jaksoa eli TET-harjoittelua. Aavistelin tehneeni virheen. Päiväkotityö ei kutsunut. Olin rastittanut päiväkodin TET-sijoituspaikakseni vain siksi, että harjoittelu jännitti ja halusin päästä töihin sinne, minne ystävänikin. En kuitenkaan päässyt, koska asuimme kotipitäjän eri kolkissa: minut määrättiin harjoittelijaksi lähipäiväkotiin, muut toisaalle.
En muista ensimmäisestä päivästä kuin sen, että istuin leikkihuoneen sohvalla, kuuntelin möykkää ja koetin keksiä, mitä tehdä. Kukaan ei ollut neuvonut, miten hoidokkeja lähestytään – ehkä oletuksena oli, että lapset ovat helppoa seuraa kenelle tahansa.
Mietin, voiko lapsille alkaa vain puhua. Mistä ja miten puhua heille, kun en yhtään tiedä, keitä he ovat? Menenkö mukaan heidän leikkeihinsä vai kokevatko he sen sotkeutumisena?
TET-jakso eteni työläästi. Helpottavaa oli, että harjoittelijan toimenkuvaan ei kuulunut ainoastaan lasten kanssa oleminen. Turvapaikakseni vakioitui keittiö. Astianpesuun kului huojentavan paljon aikaa, ja työ oli myös palkitsevaa. Näin uurastukseni tuloksen, sain olla yksin ja tunsin silti olevani tärkeä osa kokonaisuutta.
Viikon jälkeen menin päiväkodin johtajan huoneeseen kuulemaan palautteen harjoittelustani. Johtaja luetteli alkuun hyviä puoliani. En muista, mitä ne olivat. Mieleen jäi ainoastaan huomautus siitä, etten oikein ”osaa olla lasten kanssa”.
Tulkitsin tuomion siten, että lapset ovat (aiemmista oletuksistani ja omista muistoistani huolimatta) tasalaatuinen joukko, jonka kanssa joko tulee toimeen tai sitten ei. Aprikoin tehneeni erehdyksen siinä, että suhtauduin lapsiin kuin keihin tahansa ihmisiin. Mielestäni on epäkohteliasta ja ajattelematonta lyöttäytyä muukalaisten seuraan ilman minkäänlaista esittäytymis- ja tutustumistilannetta. Tätä periaatetta ei kuitenkaan odotettu noudatettavan lasten kohdalla.
Seuraavat vuodet pysyttelin kaukana lapsista. Arvelin, että heille pitäisi osata puhua ”lapsiäänellä”, tunkeutua touhukkaasti mukaan leikkiin ja olla olevinaan kiinnostunut. Se ihmetytti, sillä muistin, miten syvästi nelivuotiaana sydämistyin, kun muuan tilapäinen vahtini tömisteli häiritsemään leikkejäni ja keskeytti puheeni lirkuttelulla.
Harjoittelusta on kulunut yli 20 vuotta, mutta mediassa ja arjessa lapset esitellään usein edelleen joukkona, jonka ominaisuudet ovat yhdenmukaiset ja mieltymykset aikuisten tiedossa. Luokittelemalla teemme lapsista matalan kynnyksen ihmisiä, ennalta-arvattavia ja helposti käsiteltäviä. Tasapäistämme persoonallisuuksien vivahteet kadoksiin.
Yleistyksiä on loputtomiin.
”Lapset ovat ihania”, ”lapset ovat villejä”, ”lapset ovat niin valoisia” jne. Kun lauomme niitä toistuvasti, kohteet alkavat itsekin uskoa niihin ja tuntevat olevansa vääränlaisia, jos eivät sovi annettuun raamiin. Tämä pätee lasten lisäksi myös muihin ihmisryhmiin, joihin liitetään stereotyyppisiä mielikuvia: naisiin, miehiin, pakolaisiin, vanhuksiin jne.
Lähipiiriini on vähitellen ilmaantunut lapsia, jotka ovat kumonneet epäluuloni. Osa lapsista pitää siitä, että heille puhutaan normaalisti eikä leikkeihin tuppauduta mukaan. Monet kaipaavat aikaa tutustumiseen siinä missä minäkin. Joidenkin kanssa tulen toimeen, toisten kanssa en. Niinhän ihmisten kanssa yleensäkin käy.
Onneksi emme voi tehdä kenestäkään päätelmiä iän, sukupuolen tai taustan perusteella. Jokainen uusi tuttavuus on kiehtova arvoitus.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
