Anni Kytömäki: Ulkoa, kuin apteekin hyllyltä
Ala-asteella minulla oli opettaja, joka kahdesti lupasi meille ihmeitä: saisimme lopettaa koulunkäynnin, jos oppisimme ulkoa 1) vuoden, jolloin Pähkinäsaaren rauha solmittiin ja 2) Kolumbuksen laivojen nimet.
Epäuskoisen riemun vallassa pohdin, kenelle tietojen hallitseminen tulisi osoittaa. Opetusministerillekö? Homma alkoi kuitenkin kuulostaa epäilyttävän helpolta. Lopulta tyydyin käymään kouluni loppuun.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, mihin opettaja pyrki: hän kannusti meitä oppimaan myös tiedonjyviä, joilla ei tunnu olevan merkitystä.
Tänä syksynä peruskouluissa on otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma, joka on kirvoittanut keskustelua mm. ulkoa oppimisesta.
”Pänttäämistä” kuuluu nyt kritisoida. Korostetaan, että oppiminen ei ole tiedon siirtämistä. Tietoa pitää rakentaa ja luoda yhdessä. Yksityiskohdat voi tarkistaa netistä.
Entä jos nettiä ei ole lähellä? Onko oikein sanoa oppineensa, jos yksityiskohdat – tiedon rakennuspalikat – piilevät pitkälti tsekkauksen takana?
Ulkoa oppiminen voi tarkoittaa koneellista toistoa. Sitäkin tarvitaan esimerkiksi vieraiden kielten epäsäännöllisiä verbejä harjoiteltaessa. Ennen kaikkea ulkoa oppiminen on kuitenkin tiedon sisäistämistä. Kun faktat ovat hallussa ja asiayhteydet ymmärretty, muisti ei enää jatkuvasti kaipaa apua. Hyvältä pohjalta mielipiteitä, omia teorioita ja muita jatkojalosteita muodostetaan sujuvasti.
Ihmiskunta kerryttää tietoa sukupolvesta toiseen. Sitä kutsutaan kulttuurievoluutioksi. Se säästää resursseja ja jopa ihmishenkiä. Jokaisen ei tarvitse ”luoda” itse tietoa siitä, voiko hohtavan valkoista, valkohelttaista sientä syödä. Vanhemmat tai kirjat juurruttavat muistiimme, että valkokärpässieni on tappavan myrkyllinen.
Suomen Aivotutkimusseuran blogissa (blogs.helsinki.fi/aivotutkimus/2016/02/16/hotulaiset022016/) tutkijat Pirta ja Risto Hotulainen kirjoittavat, että myös nykykoulussa olisi tärkeää paneutua opittavien asioiden huolelliseen harjoitteluun:
”Hyvin rakennettuun hermoverkkoon on helppo lisätä tietoa ja opittuja asioita ja niiden yhdistely ja jäsentely sujuu mallikkaasti.”
Monet tuttavani ovat muistelleet, mitä kaikkea koulussa tuli opittua ulkoa: verbirimpsuja, vuosilukuja, Jaakobin poikia. Vielä useammat ovat harmitelleet, kun mikään ei jää enää mieleen. Toista oli nuorena!
Nykyaika tuntuu väheksyvän aivoja, ennen kaikkea lasten. Aikuiset määrittävät opetusmetodit.
Kavahdammeko ulkoa opettelua, koska se on meille vaikeaa? Ympärillämme näemme lasten oppivan ulkoa milloin mitäkin, usein vähällä vaivalla. Se on luonnollista, sillä tiedon nopea omaksuminen lapsuudessa on edistänyt ihmiskunnan eloonjääntiä. Muistamisen taitoa ei pitäisi kahlita. Myöhemmin se hiipuu, ja silloin harmittaa, jos kyky oli parhaassa vaiheessaan vajaakäytöllä.
Toki mieleen painaminen on myös raskasta ja joillekin vaikeampaa kuin toisille. Lapset ovat oppijoina erilaisia. Jos joku oppii ulkoa silmittömän määrän tietoa lukemalla ylhäisessä yksinäisyydessä, se sallittakoon. Jos joku oppii paremmin keskustellen tai vaikka piirtäen, sallittakoon sekin.
Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323. Olen ollut muistijäljestä kiitollinen, kun olen retkeillyt muinaislinnoilla ja muistellut, mihin historian tapahtumiin ne liittyvät.
Kolumbuksen laivojen nimet olivat Santa Maria, Pinta ja Niña. Sen muistijäljen ansiosta oivalsin hiljattain, miksi maustepurkin kyljessä lukee Santa Maria. Samalla mieleen palautui koko joukko löytöretkien historiaa.
Kyllä ope tiesi.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
