Äidiksi kesken kaiken

Vaippa ei ollut paljon pastillirasiaa suurempi, ja tutti olisi sopinut nukelle. Hengityskoneen ja saturaatiomittarin piuhat sotkeutuivat välillä hentoakin hennompiin käsiin ja jalkoihin. Pikkuruisen pojan iho oli punainen ja läpikuultava, sellainen, että sen melkein luuli menevän rikki kosketuksesta.

Nina Erosen ja Juha Pullin pikkukeskosena raskausviikolla 25+2 syntynyt esikoinen painoi hädin tuskin enemmän kuin voipaketti ja pituutta oli 30 senttiä. Hätäsektioon päädyttiin Ninan vaikean raskausmyrkytyksen ja hellp-oireyhtymän takia.

Neljän vuorokauden ikäisenä poika sai hätäkasteessa nimen Pyry Lucas.

– Seisoin sairaalan käytävällä nojaten pyörätuoliin ja soitin Juhalle, että nyt pitäisi päättää lapsen nimi. Olimme jo miettineet Pyryä ja totesimme, että se on hyvä, Nina kertoo.

Nimi piti päättää nopeasti, koska pojalle jouduttiin tekemään sydämen ductus-leikkaus, jolla suljetaan sydämen valtimotiehyt.

Viikko ennen sektiota Nina alkoi kärsiä voimakkaasta närästyksen tunteesta.

– En huolestunut, koska minua oli närästänyt aiemminkin.

Neuvolakäynnillä maksa-arvot osoittautuivat tavallista korkeammiksi, ja Nina lähetettiin sairaalaan. Siellä huomattiin, että veren hyytymistä säätelevät trombosyytit olivat alhaiset. Raskausmyrkytystä ei varsinaisesti epäilty, koska Ninalla ei ollut tavanomaisia siihen viittaavia oireita, kuten päänsärkyä tai valkuaista virtsassa.

Nina vietti sairaalassa kolme päivää. Hänellä epäiltiin virusinfektiota ja varmuuden vuoksi otettiin luuydinnäyte. Kun trombosyyttiarvot tasaantuivat, Nina passitettiin kotiin.

– Totta kai lähdin mieluummin kotiin. Olo oli silti epävarma: en oikein tiennyt, mikä minua vaivaa ja mitä pitäisi tehdä.

Kotona Nina alkoi oksentaa ja vatsaa kouri niin, että hän soitti sairaalaan. Päivystyksestä neuvottiin ottamaan särkylääkettä ja pysymään kotona. Mutta koska Juha oli lähtenyt yöksi töihin, Nina tilasi taksin ja ajoi sairaalaan. Hän vietti yön muna-asennossa maaten, ja yritti kestää kovaa kipua.

– Pyysin, että vauvan sydänäänet tarkistetaan ja kaikki näytti olevan hyvin, Nina muistelee.

Aamulla lääkäri totesi raskausmyrkytyksen ja lähetti Ninan Kymenlaakson keskussairaalaan Kotkaan, josta hänet kiidätettiin ambulanssilla pillit soiden Helsinkiin Naistenklinikalle.

Juha oli isänsä kanssa vasta matkalla Kouvolasta Helsinkiin, kun Ninan sektio oli jo ohi.

– Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten osannut ajatella oikein mitään, Juha sanoo jälkeenpäin.

Nina näki vauvansa ensimmäisen kerran vasta neljän vuorokauden kuluttua synnytyksestä juuri ennen Pyryn sydänleikkausta.

– En osannut kuin itkeä. En edes vielä tajunnut, että minulla on lapsi, enkä osannut pelätä tai olla huolissani.

Edelliset päivät Nina oli toipunut teho-osastolla lääketokkurassa. Hän ihmetteli, kun hoitajat puhuttelivat häntä äiti-Erosena.

Kenguruhoitoon äidin iholle Pyry pääsi pariviikkoisena.

– Se tuntui maailman parhaimmalta asialta. Mutta hiukan pelottavaltakin, koska vauva painoi vain noin 750 grammaa ja oli letkua ja johtoa. Koneet piipittivät, jos jokin liikahti millinkin, Nina muistelee.

Kuuden viikon ajan Pyry tarvitsi kehittymättömien keuhkojensa avuksi hengityskonetta, josta hän siirtyi nasaali-ylipaineeseen. Lopuksi hengityksen apuna olivat happiviikset, joista poika pääsi eroon puolivuotiaana.

– Hengityskonehoidon takia Pyryllä on bpd-keuhkosairaus. Se ei näy päälle päin, mutta se altistaa herkemmin infektioille ja nostaa astman kehittymisen riskiä.

Kahden kuukauden ikäisenä Pyryllä epäiltiin nivustyrää, joka olikin kiertynyt kives. Myös se vaati leikkauksen. Hengittämiseen tuli takapakkia, koska nukutuksessa tehty leikkaus pakotti pojan takaisin hengityskoneeseen.

Monista vastuksista ja takapakeista huolimatta Pyry taisteli elämän alkuun urheasti, ensin minuutti, sitten tunti ja myöhemmin päivä ja viikko kerrallaan.

Elämänsä ensimmäiset viisi kuukautta Pyry vietti sairaalahoidossa. Kotimatka taittui ambulanssilla tuliaisina happilaitteet sekä veren happipitoisuutta mittaava saturaatiomittari.

– Vaikka olin melkein puoli vuotta hoitanut lastani sairaalassa, kotona oli epävarma olo. Pelkäsin, että happiviikset tai saturaatiomittari irtoavat tai että mittarit eivät hälytä, Nina muistelee.

Pyry on kotihoidossa suuremman infektioriskin takia.

Ulkoilukaan ei käynyt, koska ehdoton pakkasraja oli viisi astetta. Nollakeleillä tehtiin pieniä lenkkejä saturaatiomittari vaunuissa.

Aluksi pojan vointia seurattiin sairaalassa kolmen kuukauden välein, nyt enää pari kertaa vuodessa. Keskosuus näkyy arjessa enää vain siinä, että Pyry on kotihoidossa suuremman infektioriskin takia, ja että kaapissa on happilaitteet, joita tosin ei ole tarvittu.

Nina on pohtinut, tekikö hän raskauden aikana jotain väärin, mutta Lastenklinikan henkilökunta on vakuuttanut, ettei hän olisi voinut tehdä mitään toisin.

– On ollut vaikea hyväksyä, että pieni ihmisen alku joutuu kokemaan niin rankan alun. Vei aikaa ennen kuin vihan ja katkeruuden tunteet väistyivät, ja saatoin nähdä onnen siitä, että selvisimme. Sitä kiitollisuuden määrää en voi sanoin kertoa.

Nina Erosen esikoinen Pyry syntyi keskosena.

Pyryn kotiuduttua Nina sanoo menneensä jonkinlaiseen error-tilaan. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, ettei malttanut pysähtyä.

– En osannut ottaa aikaa Pyrylle, pidin vain kämpän järjestyksessä. Kaikki tuntui vaikealta.

Nina luki Anna-Leena Härkösen äitiyttä käsittelevän kirjan Heikosti positiivinen ja lähetti kirjailijalle sähköpostia: ”kiitos, you make my day!”.

– Ihailin Härkösen rohkeutta puhua negatiivisista tunteista sekä peloista, jotka liittyivät pärjäämiseen tuoreena saati keskeneräisenä äitinä. Kirjan luettuani sain synninpäästön tuntemuksistani. Olen täysin samaa mieltä siitä, että vauva on ihana, mutta vauva-aika ei ole aina ruusuilla tanssimista, vaan välillä helvettiä.

Raskausaikaakin varjosti suru, sillä Ninan äiti menehtyi yllättäen päivää ennen kuin raskaustesti näytti positiivista. Nina kävi purkamassa tuntojaan psykologin kanssa, mikä helpotti oloa.

– Kun Pyry tuli kotiin, lopetin psykologin tapaamiset. Jälkeenpäin on tuntunut, että juuri silloin ne olisivat olleet tarpeen. En vain osannut sanoa, että ottaa koville enkä meinaa jaksaa.

Nina sanoo, ettei tiedä juuri mitään imettämisestä, vauvan vieressä nukkumisesta tai normaalista äidin ja vauvan kiintymyssuhteen muodostumisesta. Hän oli ärtynyt siitä, ettei saanut kahdenkeskistä aikaa lapsensa kanssa. Sairaalassa Nina koki olonsa ulkopuoliseksi, koska hänestä tuntui, että hoitajat osasivat kaiken paremmin.

– Tuntui pahalta nähdä oma lapsi toisen sylissä. Jälkeenpäin olen osannut olla kiitollinen, että hoitajilla oli aikaa pitää sylissä yksin keskoskaapissa nyyhöttävää vauvaani.

– Ja olihan se haastavaa vaihtaa tulitikkuaskin kokoista vaippaa, kun pelotti, että vauva särkyy, Nina muistelee.

Oli haastavaa vaihtaa tulitikkuaskin kokoista vaippaa, kun pelotti, että vauva särkyy.

Ninan suurin pelko oli, ettei vauva selviä. Pelon, epävarmuuden, vihan, katkeruuden ja ärtymyksen tunneviidakosta hän sanoo selvinneensä vertaistuen avulla.

– En löydä sanoja kiittää. On vain onnen tunne, joka puristaa rinnasta, kun ajattelen niitä lukuisia tekstiviestejä, joita vaihdon aiemmin saman kokeneen nuoruudenystäväni kanssa.

Ja vaikka oman äidin poismeno oli äärimmäisen surullista, olivat Ninan ajatukset tuolloin elämästään taistelevassa Pyryssä. Ajatus siitä, että näin oli tarkoitettu, antoi uskoa selviytymiseen.

– Elin Toinen lähtee ja toinen tulee -klisee takaraivossa ja uskoin, että poika selviää.