Palaavatko lapsiperheet lähiöön?

Vuonna 1965 olen 7-vuotias ja menossa syksyllä kouluun. Olemme juuri muuttaneet Koivulan lähiöön Porissa.

Kahdeksankerroksisessa yksiportaisessa talossa on 40 asuntoa. Talon ympärillä kohoaa viisi samanmoista yhdessä rykelmässä.

Lähes jokaisessa kodissa asuu lapsia. Perheissä on yhdestä kolmeen lasta, joten talossa on jälkikasvua parhaimmillaan yli 50.

Äitini muistelee, että ovikello soi jatkuvasti ja joku pyysi veljeä tai minua ulos. Tai sitten äiti soitteli puhelimella naapureihin, että onko meidän likka siellä, kun ei ole näkynyt kotona moneen tuntiin.

Lapset kasvoivat ja muuttivat omilleen. Vanhemmat vanhenivat. Talon asukkaista enää seitsemän on alkuperäisiä, kaksi heistä melkein yhdeksänkymppiset vanhempani.

Viitisen vuotta sitten talossa 40 vuotta asuneita oli vielä toistakymmentä. Nyt neljäsosa asukkaista on yli 80- ja toinen neljäsosa yli 70-vuotiaita. Vanhin asukas on 99-vuotias.

Talossa asuu vain kolme lasta.

Viidesosa suomalaisista asuu kerrostalolähiöissä. Koivulan tapaisia asuinalueita rakennettiin 1960–1970-luvuilla satoja, usein pellolle, jonne oli helpompi rakentaa kuin metsään.

Lähiöitä nousi kodeiksi teollisuudessa työskenteleville, joita tuli sankoin joukoin maalta kaupunkiin. Meidän perhe muutti Koivulaan keskustan pienestä vuokra-asunnosta.

– Tuolloin asunnot eivät olleet useinkaan kovin isoja. Nelihenkiselle perheelle riitti kolme huonetta ja keittiö. Lapset jakoivat yhteisen huoneen, Turun yliopiston Porin yksikön maisematutkimuksen yliopisto-opettaja Eeva Raike sanoo.

Lähiöt ovat tällä hetkellä valtion erityisen huomion kohteena. Suurta osaa odottaa saneeraus, etunenässä putkiremontti.

Koivulan nykyinen asukas Ilona Kähkönen on kolmivuotias.

Saan tuoda kotiin kavereita, mutta enemmän tilaa on pihalla. Pelaamme pesäpalloa ja käymme kirkonrottaa, nattia ja piilosta.

Jännittävintä on sokkeloisella, neljänkymmenen kanakopin vintillä. Varma piilo löytyy, kun kapuaa verkkoaidan yli jonkun koppiin ja kyykistyy hylätyn piirongin taakse. Tuuletusikkunoista ujeltava vinka lisää tunnelmaa. Kun leikkipaikka selviää aikuisille, vintille ei saa enää mennä.

Ei hätää, pyöräkellarista löytyy koloja! Niihin mahtuu muutama pikkutyttö levittämään barbileikkinsä. Sekin sitten kielletään, kun pyöräänsä hakemaan tullut asukas pelästyy hihitystämme.

Jännittävintä oli sokkeloisella, neljänkymmenen kanakopin vintillä.

Nurmikkoaines oli 70-luvulla ilmeisesti nykyistä huonompaa, sillä kaikkialle oli pystytetty Älä tallaa -kylttejä. Mutta multaa riitti, olihan Koivulan talot rakennettu pellolle. Yltä päältä kuraiset lapset laahustivat rappusia saappaat täynnä savivelliä, kuka toiseen, kuka kahdeksanteen kerrokseen. Likainen lapanen veti ruskeaa rantua seinään – siivoojan iloksi.

Hissiä lapset eivät saaneet käyttää yksin siihen aikaan. Vasta myöhemmin vanhempia kehotettiin neuvomaan pikkuväelle turvallista hissinkäyttöä.

Talossa oli 80-luvulle asti talonmiehenasunto, jossa talkkarit vaihtuivat melko tiuhaan. He pitivät paikat kunnossa ja osallistuivat lasten kasvatukseen, hyvässä ja pahassa.

Äitini muistelee erästäkin napakkaa tapausta: veljeni kavereineen nojaili pyöriinsä pihassa, johon kyseinen talonmies totesi, että mitä siinä lorvitte. Plikoilla mää kävin jo ton ikäisenä. Pojat olivat kymmenvuotiaita.

Talon pohjakerroksessa on edelleen ahkerassa käytössä oleva kahden pukuhuoneen sauna ja kunnon kylmäkellari. Oli pelottavaa hakea sieltä hillopurkki, kun käytäviä oli moneen suuntaan ja kylmälaitteista kuului hyytävä hurina.

Opin jo nuorena äitini opastuksessa käyttämään talon yhteistä mankelia. Arvostan yhä mankeloituja lakanoita, mutta se verran kiireinen aikuinen minusta tuli, etten moiseen puuhaan ole omassa kodissani enää ryhtynyt.

Karkkirahaa keksimme tienata myymällä ovelta ovelle vesiväreillä maalattuja kiviä paperipainoiksi ja lasipurkkeja kukkavaaseiksi. Liimasimme purkkeihin värikkäitä liimapapereita.

Sitten alakertaan tuli kyltti Kaupustelu ja kerjääminen kielletty. Vanhemmat päättivät, että se koskee myös meitä lapsia, ja hyvin alkanut bisnes tyrehtyi.

Joka kerrostalossa lienee aikuisia, jotka eivät pidä lapsista – tai ainakaan heidän metkuistaan. Heille kostettiin laittamalla purkkaa ja tikkuja avaimenreikään.

Talon alkuvuosina asukkaat olivat alempaa ja ylempää keskiluokkaa. Oli poliisia, muuraria, maalaria, tutkijaa, myyjää, opettajaa, teknikkoa, insinööriä ja muutamia isojen tehtaiden johtajiakin, jotka kyllä melko pian muuttivat pois omakotitaloihin.

Alpo Suhonen vieraili äitinsä luona lammasliivissään, joka oli hippien yleinen kesäasu 70-luvulla.

Jotkut 70-luvun asukkaista on myöhemmin nähty julkisuudessa, esimerkiksi peruskoulua suunnitellut ja sivistysyhteiskuntaa ajanut Liekki Lehtisalo ja Pori Jazzin pitkäaikainen toiminnanjohtaja Jyrki Kangas. Jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen vieraili äitinsä luona lammasliivissään, joka oli hippien yleinen asu kesällä siihen aikaan.

Vuona 1973 lapsia oli 27,8 prosenttia väestöstä, kun heitä vuonna 2013 oli enää 19,8 prosenttia. Osa äideistä oli 70-luvulla kotona tai lapset olivat yksinään koulun jälkeen.

– Ohjattua toimintaa ei ollut samaan tapaa kuin nykypäivän lapsilla, jotka viettävät päivänsä päiväkodissa, iltapäiväkerhossa ja illalla harrastuksissa. Ei ihme, että pihaleikit ovat vähentyneet, Eeva Raike sanoo.

Lasten ja nuorten määrä alkoi laskea talossamme 80-luvun alussa. Äitini mukaan meni vuosia, ettei talossa asunut yhtään lasta.

Siinä missä pohjakerroksessa oli ennen rivi lastenrattaita ja -vaunuja, on nyt rivi rollaattoreita.

Päättäjillä on huoli lähiöiden remonteista. Tässä talossa niitä on tehty jo monia iäkkäiden asukkaiden hyväksi, esimerkiksi rollaattorin levyinen uusi hissi. Se kauhein on kuitenkin tulossa: putkiremontti. Voi vanhusparkoja! Ja meitä omaisia…

Alkuvuosina illan tullen ikkunasta näkyi pelkkää pimeää, muistelee äitini. Kaukana häämöttivät korkeintaan Porin keskussairaalan valot. Nyt ikkunasta näkyy parin bensa-aseman valot, McDonalds ja iso neljän tien risteys. Presidentti Urho Kekkonen ajoi mustassa limusiinissa talomme ohi tien avajaisissa 70-luvulla. Meidän perhe katseli parvekkeelta.

Sillä samalla pellolla, joka ennen oli lasten valtakuntaa, on nyt kolme autotallia, joissa on kolmisenkymmentä autopaikkaa. Näiden lisäksi jokaisen talon edessä on parkkipaikkoja. Eikä se riitä: naapuritalossa asunnot eivät menneet kaupaksi, koska parkkipaikkoja oli liian vähän. Niinpä nurmikentästä raivattiin osa autoille.

Suomessa oli miljoona henkilöautoa vuonna 1976, kaksi miljoonaa vuonna 1998 ja 2,56 miljoonaa vuonna 2012. Olisikohan tällä kehityksellä ollut vaikutusta lasten mahdollisuuksiin käyttää ympäristöä?

Joka lähiössä oli ennen kauppa, kampaamo, pankki, kioski ja baari. Nyt jopa pankkiautomaatti voi olla harvinainen. Autoistuminen on vienyt palvelut ajomatkan päähän, ja toisaalta kaukana olevat palvelut houkuttelevat auton ostoon. Koivulassa on edelleen kauppa, johon äitini pääsee kävellen vedettävän ostoskassin kanssa.

Ennen nuoripari muutti aluksi yksiöön ja lapsen synnyttyä kaksioon. Toisen lapsen tullessa hankittiin kolmio ja myöhemmin varallisuuden kasvaessa kenties isompi asunto.

Joka lähiössä oli ennen kauppa, kampaamo, pankki, kioski ja baari.

– Asumisvaatimukset ovat kasvaneet. Moni nuori pariskunta ottaa heti melkoisen lainan ja ostaa ison asunnon. Harvinaista ei ole sekään, että ensimmäiseksi asunnoksi rakennetaan omakotitalo, Eeva Raike sanoo.

Toisaalta tilavaatimuksista saatetaan luopua, jos asukkaat kiintyvät kovasti johonkin alueeseen. Näin on käynyt esimerkiksi Helsingin Kalliossa, jossa suuria asuntoja on vähän.

– Kolmio kelpaa kaksilapsiselle perheelle, jotta ei tarvitse muuttaa muualle, tietää Raike.

Hänelle Koivulan talon tyhjeneminen lapsista ei ole yllätys. Niin on käynyt monissa muissakin lähiöissä.

– Esimerkiksi Porin Sampolassa, jonka asukastyytyväisyyttä on tutkittu, asukkaiden keski-ikä on melko korkea. Osa asukkaista on kiintynyt alueeseen ja jäänyt asuntoihinsa lasten muutettua pois.

Sampolan asujaimisto on liikkeessä: Vanhoja ihmisiä muuttaa palvelutaloon ja kuolee. Lapsiperheitä tulee tilalle.

Ilona Kähkönen, 2, on yksi niistä kolmesta lapsesta, joka asuu samassa Koivulan talossa kuin minä lapsena.

Juha ja Karoliina Kähkönen muuttivat taloon kolme vuotta sitten ja ovat tyytyväisiä. He tunsivat alueen jo entuudestaan, sillä he siirtyivät toisen talon pienemmästä asunnosta nykyiseen suurempaan. Juhalla on edellisestä liitosta kaksi isompaa lasta, jotka ovat Koivulassa usein viikonloppuisin.

Keskustassa Kähköset eivät halua asua, eivätkä he ole välikulkumatkalla omakotitaloon. He pitävät kerrostaloasumisesta.

– Koivula on hyvän matkan päässä. Kesäisin keskustaan voi vaikka pyöräillä, Juha Kähkönen sanoo.

Koivulan lähiön kuuden talon keskelle jää alue, jonne autot eivät pääse. Siellä ovat keinut ja hiekkalaatikko. Urheilukentällekään ei ole pitkä matka, ja koulukin on turvallisen kävelymatkan päässä.

– Jonkinlainen yllätys oli, että neljänkymmenen asunnon talossa on vain muutama lapsi, Kähkönen myöntää.

Hyvää tuuria oli se, että kolmesta lapsesta kaksi on kaksivuotiasta.

– Tytöt leikkivät yhdessä, ja me vanhemmatkin olemme tekemisissä. Taloon on varmasti tulossa lisää lapsia, Kähkönen uskoo.

Silloin pohjakerroksen rollaattoririviin järjestetään myös lastenrattaita.