Polkuja perheonneen – ja sieltä pois

Lapsen syntymä tekee onnelliseksi

Ensimmäisen ja toisen lapsen syntymät lisäävät vähäksi aikaa vanhempien onnellisuutta, mutta kolmas lapsi ei enää onnellisuuden tasoa nosta. Englantilais-kanadalaisen tutkimuksen mukaan vanhempien onnellisuus lisääntyy ensimmäisen lapsen syntymää edeltävänä vuonna ja heti syntymän jälkeen, palatakseen pian lapsen syntymää edeltäneelle tasolle.

Kuva: Colourbox

Kuvio toistuu toisen lapsen kohdalla, joskin lapsen tuloa edeltävä ja sitä seuraava onnellistuminen puolittuvat. Kolmannen lapsen kohdalla onnellisuusmuutokset ovat jo kutistuneet lähes olemattomiksi.

Tutkijat kuitenkin korostavat, ettei vanhempien syntymä syntymältä madaltuva onnellisuuspiikki vaikuta mitenkään siihen, kuinka paljon he esikoistaan, kuopustaan tai siinä välissä syntyneitä lapsiaan rakastavat. Se, mikä kuluu ja harmaantuu, on kokemus lapsen syntymästä, ei lapsesta itsestään.

Demography-lehdessä julkaistu tutkimus kertoo, että naiset ovat miehiä onnellisempia sekä lapsen syntymää odottaessaan että heti syntymän jälkeen. Toisaalta naisten onnellisuustaso myös alenee miesten vastaavaa jyrkemmin syntymää seuraavan vuoden aikana.

Onnellisuusefekti on sitä voimakkaampi mitä vanhempana ensimmäinen lapsi saadaan: 35–49-vuotiaana ensi kertaa perheenlisäyksen kokeneet olivat nuorempia onnellisempia sekä ennen synnytystä että sen jälkeen. Syntymään liittyvä onnellisuustaso nousi myös koulutustason myötä.

Teinivanhemmilla lapsen tulo ei yleensä lisännyt onnellisuutta, vaan pikemminkin vähensi sitä. Lapsenteon yleistyvä lykkääntyminen epävarmasta nuoruudesta vakaan ja vauraan keski-iän suuntaan näyttäisi siis olevan hyväksi muussa kuin puhtaasti biologisessa mielessä.

>Mikko Myrskylä ym.: Happiness: before and after the kids. Demography, lokakuu 2014.

Perhepolitiikka ei näe isovanhempia

Isovanhemmat voivat vaikuttaa paljon lastenhankintaa koskeviin päätöksiin ja lastenlasten hyvinvointiin, kertoo Antti Tanskasen sosiologian väitös.

Ukeilta ja mummoilta saatu lastenhoitoapu ja emotionaalinen tuki ovat yhteydessä äitien aikomuksiin hankkia toinen tai kolmas lapsi. Isän puolen isovanhemmilta tukea saavat pienten lasten vanhemmat käytännössä myös hankkivat muita todennäköisemmin lisää lapsia.

Entä jos isovanhempien asema virallistettaisiin?

Tanskasen tutkimuksesta selviää sekin, että äidinäidin ja äidinisän sitoutuminen on yhteydessä murrosikäisten lastenlasten vähäisempiin emotionaalisiin ja käyttäytymisperäisiin ongelmiin. Itä-Suomen yliopistolle tehdyn väitöstutkimuksen tulokset perustuvat laajoihin kyselyaineistoihin, joissa on vastaajia kahdeksasta Euroopan maasta.

Kuva: Colourbox

Isovanhempien innolla panostaa lastenlapsiinsa voi Tanskasen mukaan olla joskus myös kielteisiä vaikutuksia, toki tarkoittamattomia sellaisia. Lapset, joiden pääasiallinen hoitaja on isoäiti lapsen ollessa yhdeksän kuukauden ja kolmen vuoden välisessä iässä, ovat todennäköisemmin ylipainoisia 3-vuotiaina kuin lapset, joiden pääasiallinen hoitaja on heidän oma vanhempansa.

Isovanhemmat ovat aina olleet tärkeä osa perhettä, ja he ovat sitä edelleen. Suomalainen perhepolitiikka ei isovanhempien merkitystä ja asemaa kuitenkaan tunnista. Tuloksiinsa viitaten Tanskanen kehottaakin päättäjiä pohtimaan hyötyjä, joita isovanhempien perhepoliittisen aseman virallistamisesta voisi seurata.

Isovanhemmilta puuttuu muun muassa virallinen tapaamisoikeus lapsenlapsiinsa, mistä seuraa, että vanhempien ja isovanhempien riitaantuessa tai vanhempien erotessa yhteys lapsenlapsiin voi katketa kokonaan. Tapaamisoikeuden virallistamisen ohella yhteyttä voitaisiin tukea parantamalla isovanhempien mahdollisuuksia asua lähellä lapsenlapsiaan.

>Antti O. Tanskanen: Isovanhemmat, vanhempien lastenhankinta ja lasten hyvinvointi. Itä-Suomen yliopisto 2014.

Pitää kuunnella että voi suojella

Lapsen etu on lapsioikeuden periaatteista tärkein ja samalla ongelmallisin. Tarkoittaako se lapsen onnea, hänen hengellistä kasvatustaan – vai kenties pitkäaikaista taloudellista tuottavuutta?

Lapsen edun käsite on Henna Pajulammen mukaan siinä määrin utuinen, että sen taakse on mahdollista piilottaa muitakin kuin lapsen edun mukaisia motiiveja – esimerkiksi se, että tietty ratkaisu nyt vain tuntuu oikealta tai se, ettei asioita ole jaksettu pohtia tarpeeksi pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus esittää vapaasti näkemyksiään ja saada niille myös painoarvoa tilanteissa, jotka vaikuttavat hänen omaan elämäänsä. Pajulammi korostaa väitöksessään, että sopimuksessa mainitut oikeudet ovat vakavasti otettavia juridisia oikeuksia, jotka julkinen valta on sitoutunut lapselle turvaamaan.

Tutkijan mielestä lapsen kuulemisen painoarvoa ei ole Suomessa täysin ymmärretty. Ei riitä, että lasta suojellaan, vaan häntä pitää myös kuunnella. Muutos edellyttää nimenomaan lapsiin suunnattavia taloudellisia resursseja ja lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten lisäkoulutusta.

Lapsiasiavaltuutettu, lapsijärjestöt ja lapsuudentutkijat ovat puhuneet lapsen osallisuuden puolesta jo pitkään. Lastensuojelun Keskusliitto julkaisi tänä syksynä kymmenen eettistä periaatetta lasten osallisuuden teemasta.

Pajulammi pitää osallisuuskeskustelun puutteena sitä, että lasten oikeuksia ei ole aina mielletty juridisesti velvoittaviksi oikeuksiksi.

Hän neuvoo Lapin yliopistossa lokakuussa tarkastetussa väitöksessään, miten lapsen kuulemiseen voidaan valmistautua ja miten lapsen mielipidettä voidaan arvioida. Lapsen osallisuutta Pajulammi analysoi muun muassa perhekonfliktien sekä peruskoulusta ja kunnista saatujen tyyppitapausten pohjalta.

>Henna Pajulammi: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Lapin yliopisto 2014.