Anni Kytömäki: Nukutaan vielä tunti

Lapsena kadehdin muumeja, koska he saivat nukkua talviunta. Haaveilin, että syksyllä ihmisetkin söisivät ravitsevia neulasia, vaipuisivat uneen ja heräisivät vasta keväällä. Mutta ei auttanut. Läpi vuosien elämää varjosti pimeiden talviaamujen kauhu.

Nykyään saan itse päättää työrytmini. Vapauden myötä tuntuu yhä hurjemmalta, että suuri osa väestöstä joutuu vääntäytymään liikkeelle, vaikka ikkunanäkymä ja kehon viestit kertovat yön vallitsevan. Arkemme on määrätty alkamaan noin kahdeksalta ympäri vuoden.

Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Elämä alkoi pyöriä kellon ympärillä vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun monella oli jo taskukello, työpaikka tehtaassa tai tarvetta käyttää aikataulun mukaan kulkevia junia.

Kylmä ja pimeä talvensydän sykki entisaikaan verkkaisesti. Tehtiin vain välttämätön. Pilkottiin klapeja ja hoidettiin kotieläimet. Jos oli tarvetta uudelle aitalle tai tuvalle, rakennuspuut kaadettiin usein tammikuussa, kun puun uskottiin olevan lujinta.

Työpäivät olivat kuitenkin lyhyet. Savupirttiä lämmitettiin ulkotöiden ajan, hämärän laskeuduttua savu tuuletettiin pois ja siirryttiin sisään. Siellä voitiin vielä tehdä kevyitä askareita, esimerkiksi kehrääminen onnistui päreen valossa.

Savupirtin asukkaan ja talitiaisen työrytmissä ei ole suurta eroa. Luonnossa talvesta selvitään keskittymällä olennaiseen. Pikkulinnut ”työskentelevät” valoisina tunteina. Silloin ne etsivät ja syövät ruokaa, jotta energia riittäisi lämmittämään kehoa yli pitkän yön.

Vanhassa maatalouskulttuurissa ihmiset eivät työskennelleet talvella yhtä paljon kuin kesällä. Luonto ei tarjonnut kerättävää eikä pyydettävää. Mateita alettiin kalastaa tammikuun lopussa, mutta muuten ravinnonhankinta sai odottaa. Ei talvilepo toki pelkkää idylliä ollut: sairastuminen tai ruokavarojen ehtyminen olivat uhkia, jotka usein myös toteutuivat.

Meidän ei tarvitse lähteä kerjuulle vaan kauppaan, jos ruoka loppuu. Kotimme pysyy yleensä lämpimänä, vaikka sortuisimme tautivuoteeseen. Meillä ei ole samoja huolia kuin savupirtin asukkaalla. Voisimmeko siis omaksua hänen maailmansa hyvän puolen: järkevän elämänrytmin?

Nykyihminen nousee talviaamuna keinovalon raakaan loisteeseen. Pimeällä pihalla hän raapii jäätä autosta tai suuntaa jalkaisin kolkoille kaduille. Päivänvalon hän viettää sisätiloissa ja palaa kotiin pimeän tultua. Moni on alakuloinen, kroonisesti väsynyt tai flunssainen. Yhteiskunta vaatii aktiivisuutta, luonto sisällämme huutaa lepoa.

Suomi sijaitsee leveysasteilla, jotka eivät ole paljasnahkaisen ihmislajin alkuperäistä elinympäristöä. Varsinkin talvella meidän olisi syytä seurata karujen olojen konkarien, kuten tiaisten ja omien esivanhempiemme, esimerkkiä.

Vuorotyö on asia erikseen, mutta yhteiskunnan normaali arkipäivä voitaisiin talvella hyvin käynnistää auringon noustua. Näinhän teemme keväällä, kesällä ja syksylläkin. Vaihtoehtoisesti voisimme siirtää kellot noudattamaan samaa aikaa kuin Ruotsissa ja Norjassa; aurinko nousisi tuntia aiemmin.

Jos saisimme armonaikaa talviaamuihin, olisimme virkeämpiä, suoriutuisimme tehtävistä tehokkaammin ja pysyisimme kenties jopa terveempinä. Luonnonvaloa mukailevan elämänrytmin etuja on tuonut julkisuuteen etenkin tutkimusprofessori Timo Partonen.

Ennen kuin yhteiskunta uskaltautuu päivärytmin norminpurkutalkoisiin, voi talviaamuina lohduttautua sillä, että halu palata sänkyyn ei ole merkki laiskuudesta vaan kehon viisaudesta.

Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.

Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.