”Miksei lasta haluta nähdä ja kuulla?”

Millaista on naapurimaidemme lapsiperheiden arki? Satu Rämö kuvaa lapsiperhearkea Islannissa kirjassaan Islantilainen kodinonni. Islannissa lapset ovat mukana kaikkialla luontevasti: he ovat läsnä ravintoloissa, aikuisten mökkireissuilla ja harrastuksissa. Myös vanhempien työpaikat tulevat lapsille luontevasti tutuiksi, kun henkilökunnan koulutukset sulkevat silloin tällöin päiväkoteja tai kouluja koko päiväksi ilman, että varahoitoa tai -opetusta on järjestetty.

Tukimaksut takaavat, että kaikki islantilaislapset pääsevät harrastamaan. Urheiluseurat ammattivalmentajineen tarjoavat harrastusmahdollisuuksia iltapäivällä, jolloin illat jäävät useammin perheiden yhteiseksi ajaksi. Lapset harrastavat siis silloin, kun vanhemmat ovat töissä. 

Suomessa lasten ja aikuisten elämä järjestetään usein erilleen toisistaan. Lapsen ottaminen mukaan töihin toi perheministeri Saarikolle moitteet, kun Islannissa vastaavassa tilanteessa olisi iloittu lapsen läsnäolosta. Jokainen vanhempi miettii varmaan tarkasti, millaisiin tilaisuuksiin lapsen voi ottaa mukaan ja arvioi, onko se ainoa vaihtoehto. Näin myös juhlatilaisuuksissa.

Kummityttäreni konfirmaatiossa kolme pientä juhlavierasta tarkkaili alkuun seremoniaa kysellen, mutta pian he leikkivät jo vanhempiensa kanssa kirkon leikkinurkassa, eikä kukaan häiriintynyt. Minäkin olen joskus poistunut lasteni kanssa häistä tai hautajaisista, jos he ovat pitäneet liikaa ääntä. Lapsille juhlat ovat silti olleet elämyksiä, ja olen iloinen, että he saivat olla mukana. Tuntuu kummalliselta, että lapset suljetaan pois yhteisölle tärkeistä traditioista.

On myös kiinnostavaa pohtia, miten lastensuojelun kokonaisuus rakentuu, ja millaisia kehittämistoimia valitaan. Suomessa painitaan isojen asiakasmäärien kanssa, kun ne Ruotsissa näyttävät pysyvän kohtuullisina. Siellä sosiaalityöntekijällä on hoidettavanaan yleensä 15 sijoitetun ja avohuollossa 25 lapsen asiat, kun Suomen vastaavat määrät ovat moninkertaiset.

Suomessa kehitetään systeemistä toimintamallia lontoolaisoppien mukaisesti. Se onnistuu vain, jos jokaiselle asiakkaalle on riittävästi aikaa. Ruotsissa huomio ei kiinnity samalla tavalla asiakasmääriin: siellä uskotaan Skotlannin-malliin, jossa kaikki toimijat aikuisten palveluja myöten kiinnitetään lapsen ja perheen hyvinvoinnin vahvistamiseen johtamista kehittäen. Eli kun lapselle nimetään luottohenkilö, prosessinjohtamisen vastuista sovitaan selkeästi, mikä luo parempia toimintamahdollisuuksia.

Ruotsissa käynnistyvässä tutkimuksessa selvitetään, miten lapsia ja vanhempia kuullaan lastensuojeluprosessin aikana. Painottuuko lapsen kuuleminen prosessin alussa vanhempien kuulemisen kustannuksella – ja vaihtuvatko osat prosessin edetessä?

Lasten oikeuksien toteutuminen edellyttää aina keskustelua lapsen kanssa, ja vain toimiva vuorovaikutus tuo epäkohdat esille. Valvonta tulee järjestää niin, että se turvaa laadukkaan sijaishuollon toteutumisen. Samalla lasten ja heidän läheistensä tietoisuutta oikeusturvakeinoista ja epäkohtien esille tuomisen mekanismeista on vahvistettava. Parhaimmatkaan valvontakeinot eivät turvaa lapsen hyvinvointia, jos sijaishuoltopaikkaa ei ole valittu siten, että se vastaa lapsen hoidon ja huolenpidon yksilöllisiä tarpeita.

Entä vaikeassa päihde- ja rikoskierteessä olevat nuoret? Miten nykyiset sijaishuoltoyksiköt pystyvät huolehtimaan heistä? Tässä suhteessa Suomi eroaa monista muista maista. Meillä nuoret voidaan ottaa huostaan ja sijoittaa lastensuojelullisin perustein – samaan aikaan, kun oikeusistuin langettaa heille lieviä rangaistuksia.

Hanna Heinonen on Lapsen Maailman päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja.