Turun Kaikkien naisten talo tarjoaa sisaruutta

Zahran vastasyntynyt kulkee sylistä syliin.

Iloinen puheensorina täyttää aulan. On alkamassa Kaikkien naisten talon tiistaikerho, jossa opiskellaan suomea.

Irakilainen Zahra, 22, astuu sisään kantaen turvakaukalossa kuukauden ikäistä vauvaansa. Kaikki kerääntyvät ihastelemaan ja lepertelemään pienelle. Isosisko, kohta 2-vuotias kiharapää, tulee mustasukkaiseksi ja päättää ottaa estradin haltuunsa. Hän esittää Hämä-hämä-häkin Virpin avustuksella. Yleisö taputtaa ihastuneesti, mikä saa pikkutytön pyörähtelemään.

Virpi, 47, on SPR:n tukihenkilö, joka tapaa Zahraa ja tämän lapsia kahdesti viikossa Kaikkien naisten talolla.

– Hoidan lapsia, jotta Zahra saa vähän omaa aikaa ja pääsee myös oppitunnille.

Juuri kielituntia asiakkaat erityisesti odottavat. Kun keskittyy uuden oppimiseen, saa ajatukset hetkeksi pois ahdistavasta todellisuudesta. Naisten mielessä pyörii sama kysymys: mitä meille tapahtuu?

Kaikki odottavat turvapaikkapäätöstä. Monen perheen ensimmäinen hakemus on palannut hylättynä ja nyt ne odottavat tietoja uusintahakemuksesta.

Kuin siskojen kesken

Tämä on kuin toinen koti, kuvailevat naiset talon merkitystä.

– Ollaan kuin siskoja, irakilainen Ameerah, 49, huikkaa sohvalta.

Niin ikään Irakista paennut Feryal, 49, on samoilla linjoilla: täällä voi olla kuin perheen kesken.

Koska paikka on pyhitetty naisille, voi ottaa rennosti. Osa naisista on laskenut päähuivinsa olkapäilleen, ja huivin voi halutessaan myös riisua.

Berevan, 22, käy talolla äitinsä Ameerahin kanssa.

– Tulemme tänne joka maanantai ja tiistai, kun on suomen tunti. Muuten pysyttelemme lähinnä kotona. Välillä käymme ruokakaupassa – ja odotamme, että tulisi maanantai.

Bagdadista lastensa kanssa paennut Shaymaa, 38, on tullut vain piipahtamaan matkallaan opintoihinsa ammatti-instituuttiin. Hän tutustui talon työntekijöihin Minna Saundersiin, 39, ja Elizabelle Laineeseen, 45, aikoinaan hätämajoitusyksikössä syksyllä 2015.

– Jos on paha olo, tulen tänne. Kun saan halauksen Elizabelleltä tai Minnalta, murheet lähtevät. Saan taukoa odottamiseen.

– Mutta kyllä me myös nauretaan ja välillä tanssitaan. Eikös vain, Minna? Faten, 51, sanoo ja heläyttää korkean naurun.

Minna nyökyttelee:

– Toivon, että pystymme myös luomaan uskoa tulevaisuuteen.

Yhteistä ruoanlaittoa

Tomaattikeitto alkaa olla valmista.

Tomaattikeitto alkaa olla valmista. Ameerah on tuonut leipomaansa siemenleipää yhteiseen pöytään. Hän asui perheineen kymmenen vuotta pakolaisena Syyriassa, mutta kun siellä alkoi olla levotonta, perhe joutui lähtemään Eurooppaan:

– Emme voi palata Irakiin. Mieheni tapetaan siellä. Odottaminen on kamalaa. Valvon joka yö kolmeen, kun olen niin huolissani, miten meidän käy.

Berevan ottaa itkevää äitiään kädestä. Naisille ojennetaan nenäliinapaketti.

Huoli tulevaisuudesta yhdistää ruokailijoita. Se on kiinni päätöksistä, jotka odotuttavat itseään. Moni on elänyt jännityksessä syksystä 2015. Kun koko tulevaisuus riippuu turvapaikkapäätöksestä, pelkoa kielteisestä päätöksestä on vaikea unohtaa hetkeksikään.

Faten kertoo, että hänellä oli leipomoyritys Karjaalla, josta perhe siirrettiin Turun Pansioon.

– En halua vain istua vastaanottokeskuksessa tekemättä mitään. Paineet vain kovenevat. Parempi on tulla tänne.

Pelottava säilöönotto

Ameerahin leipoma leipä laitetaan tarjolle.

Miksi meitä kohdellaan kuin rikollisia? Minnalta kysytään. Moni on kuullut perheistä, jotka poliisi on hakenut kotoa ja vienyt säilöönottokeskukseen odottamaan palautuslentoa.

Faten on ollut säilössä kahdesti. Toukokuussa nainen oli kävelemässä kohti vastaanottokeskusta yhdessä miehensä kanssa, kun poliisiauto ajoi yhtäkkiä heidän eteensä.

– Meidät viittilöitiin autoon selittämättä sen tarkemmin.

Pariskunta vietiin ensin Turun poliisiaseman putkaan kumpikin omiin selleihinsä.

– Pyysin vettä, mutten saanut. Kun kysyin, missä mieheni on, minulle naureskeltiin.

Aviomies sairastaa diabetesta, joten Faten oli huolissaan miehen voinnista.

Sitten pariskunta vietiin Metsälän säilöönottoyksikköön, josta heidät vapautettiin kahden viikon päästä uuden turvapaikkahakemuksen turvin. He saivat palata Pansioon.

Elokuussa selvisi, että heidän hakemuksensa oli hylätty uudestaan ja taas heidät vietiin putkaan odottamaan siirtoa säilöön.

– Minna tuli tapaamaan minua. Soitin hänelle poliisiautosta.

Faten ja Minna saivat puhua vain putkan ovipuhelimen kautta.

– Silitin Fatenin kättä lasin läpi. Oli tosi avuton olo. Kun ei ollut yhteistä kieltä, en voinut edes vakuutella, että kaikki päättyy vielä hyvin, Minna muistelee.

– Onneksi pystyimme lakimiehen avustuksella purkamaan säilöönoton, jonka oikeus totesi olevan väärin perustein tehty.

Nyt Faten odottaa miehineen uutta päätöstä.

– Minun pitää pysyä vahvana. Sairaan miehen lisäksi huolehdin aikuisesta pojastani, joka sai aivoverenvuodon Suomessa. Kuka muu heistä pitäisi huolta?

Vapaaehtoinen kielenopettaja

Sinikka kehuu kieliryhmäänsä motivoituneeksi.

Taululle on kirjoitettu viikonpäivät.

– Kuunnelkaa: sun-nun-tai. Kuinka monta u-kirjainta? Sinikka Vahalahti, 63, kysyy luokan edessä.

Hän löysi Kaikkien Naisten Talolle entisen oppilaansa kutsusta ja tekee vapaaehtoistyötä kahtena päivänä viikossa. Ennen eläkkeelle jäämistä Sinikka ehti opettaa suomea teineille 37 vuotta.

Hän kehuu ryhmäänsä motivoituneeksi: oppilaat tulevat tunnille mielellään ja viihtyvät hyvin.

– Naiset toistelevat, miten kiitollisia he ovat. Tunnen, että teen jotain hyödyllistä, että pystyn oikeasti auttamaan.

Kiitolliset oppilaat pakkaavat opettajalleen usein leipomiaan herkkuja kotiin viemisiksi.

Sinikka harmittelee, ettei hänellä ole oppilaiden kanssa yhteistä kieltä, mikä luo haasteita.

Mutta onneksi on Berevan! Tullessaan Sinikan oppiin hän puhui tuskin lainkaan suomea, vaikka oli ollut maassa jo pari vuotta. Nykyään hän voi toimia muiden naisten arabian kielen tulkkina.

Ryhmässä on myös afgaaniäiti, joka on ollut lastensa kanssa Suomessa vasta muutaman kuukauden. Suomi on ensimmäinen kieli, jota hän opettelee lukemaan ja kirjoittamaan.

– Toivon, että äiti oppisi lukemaan, koska vain silloin pääsee opiskelemaan suomea virallisille kursseille. Lukutaidottomille on tarjolla vain vähän kursseja, kertoo Sinikka.

Hän luulee keksineensä keinon, miten nopeuttaa farsinkielisen afgaaniäidin opiskelua:

– Kirjoitin suomeksi kirjeen perheen 12-vuotiaalle tyttärelle. Pyysin, että hän harjoittelisi äidin kanssa kotona. Tytär käy koulua, joten hän osaa luultavasti jo jonkin verran suomea.

Odottaminen on raskasta

Vapaaehtoiset hoitavat lapsia sen ajan, että äidit pääsevät kielitunneille ja saavat hetken omaa aikaa.

Vauva itkee nälkäänsä. Virpi tuo sen Zahralle, joka vetäytyy imettämään. Hän on vakava, vaikka on saanut aamulla neuvolassa hyviä uutisia: vauva on kasvanut hienosti ja voi hyvin.

– Pelkään lasteni puolesta. Meille sanotaan, että Irak on turvallinen, menkää sinne takaisin, mutta se ei ole totta. Toivon, että saisimme jäädä Turkuun. Että lapset saisivat tehdä jotain sellaista, mitä heidän vanhempansa eivät saaneet eli käydä koulua ja opiskella.

Zahran mies on parturi-kampaaja. Vaikka hänellä on työpaikka Turussa, perheen turvapaikkahakemus on hylätty. Nyt on meneillään valitusprosessi. Perhe on odottanut päätöstä 14 kuukautta.

– Ahdistaa. Haluaisin vain itkeä, mutten voi.

Feryal, seitsemän lapsen äiti, pystyy eläytymään Zahran tunteisiin.

– Äitinä on pidettävä yllä maskia. Pelko on pidettävä sisällä, eikä sitä voi näyttää lapsille. Se ei saa vaikuttaa heihin. Haluan, että lapset keskittyvät kouluun ja opiskeluun.

Feryal odottaa jatkoa oleskeluluvalle. Edellinen myönnettiin inhimillisistä syistä: Feryal sairastaa syöpää. Suomessa hänellä on mukanaan kolme lasta.

– Valehtelisin, jos sanoisin, että kaikki on hyvin. Minua pelottaa ihan kauheasti.

Ilmapiiri on kiristynyt

Kiitolliset oppilaat pakkaavat opettajalleen usein leipomiaan herkkuja kotiin viemisiksi.

Juristi Azra Heldic, 36, on nähnyt, miten tilanne on muuttunut Suomessa.

– Kymmenen vuotta sitten oli helpompi saada oleskelulupa kuin nykyään. Nyt 99 prosenttia tapauksista päättyy surullisesti. Turvapaikkaakaan ei myönnetä aina enää edes inhimillisistä syistä esimerkiksi sairaalle.

Talossa ohjaajana työskentelevästä Azrasta on kohtuutonta, että ihmiset, jotka muutenkin elävät vaikeaa elämänvaihetta, ovat alkaneet kokea olonsa turvattomaksi, koska pelkäävät käännytyksiä:

– Näen, miten turvattomuudesta syntyvä stressi tekee ihmisen sairaaksi. Stressi kaksinkertaistuu, jos turvapaikan hakija kantaa huolta myös lapsistaan.

Minnakin on huolissaan jaksamisesta:

– Suomen kiristynyt ilmapiiri näkyy ihmisten mielialassa. Pakkokäännytyksiä tapahtuu nyt enemmän kuin aikaisemmin. Ihmiset elävät jatkuvan pelon vallassa: milloin on heidän vuoronsa.

Eniten Minna on huolissaan koventuneen ilmapiirin vaikutuksesta lapsiin.

– Jos vanhemmat ovat lopussa, miten se heijastuu lapsiin? Erityisesti lasten takia toivoisin, että Suomessa tehtäisiin inhimillisempää maahanmuuttopolitiikkaa. Nykyinen ei ole sellaista.

Jos vanhemmat ovat lopussa, miten se heijastuu lapsiin?

Minna kritisoi myös pitkiä odotusaikoja.

– Ihmiset ovat odottaneet vuosia ja heitä on kotoutettu. Nyt tänne ankkuroituneita ihmisiä ollaan käännyttämässä pois. Miksi ihmeessä?

Minna ottaa esimerkiksi Zahran perheen, jossa isä elättää perheensä.

– He näyttävät kaikin tavoin, että haluaisivat tulla osaksi tätä yhteiskuntaa, mutta heille ei anneta siihen mahdollisuutta. Miksi jopa työperäisen oleskeluluvan saaminen on tehty lähes mahdottomaksi?

Tueksi poliisiasemalle

Yhteiset ruokailuhetket ovat tärkeitä.

Suomen tunti loppuu. Yksi kerrallaan opiskelijat alkavat tehdä lähtöä. Bussi, joka kulkee Pansion vastaanottokeskukseen, lähtee kulman takaa.

– Moi, moi! Nähdään ensi maanantaina!

Huomenna on kurdinaisten vuoro saada suomen opetusta.

Sitä ennen Minna käy poliisiasemalla erään asiakasperheen kanssa.

– He saavat kuulla päätöksen ja pyysivät, että tulisin mukaan.

Jos turvapaikkapäätös on kielteinen, vanhemmilla on pahimmassa tapauksessa vain seitsemän päivää aikaa tehdä valitus.

Asiakasperhe on kuulemma kauhuissaan, myös sen lapset. Perhe on ollut Suomessa melkein kolme vuotta. Siinä ajassa ehtii jo juurtua: on löytynyt koulu- ja työkavereita, ystäviä.

– On tärkeää, että joku menee mukaan poliisiasemalle ja on heidän puolellaan, Minna sanoo.

Lue myös: Kotoutumisessa kielitaito on tärkeää

Lue myös: Maahanmuuttajien perheessä ruokakulttuurit sekoittuvat

Naisten yhteisö

Idea Kaikkien naisten talosta lähti liikkeelle Turussa vapaaehtoisvoimin pyöritetystä Naistenkahvilasta, joka kokoontui kerran viikossa.

– Alussa haimme naisia omilla autoillamme Pansion vastaanottokeskuksesta kahvilaan ja kasvatimme hitaasti luottamusta, projektipäällikkö Minna Saunders kuvaa.

Vähitellen sana kiiri ja naiset alkoivat löytää paikalle itse. Suosio osoitti pelkästään naisille suunnatulle toiminnalle olevan tarvetta.

– Kulttuurisista syistä monen musliminaisen voi olla vaikea osallistua tapahtumiin, jossa paikalla on miehiä. Siksi tarvitaan erillistä ohjelmaa.

Naisilla on tarve yhteisöön.

– Kävijöillämme on kova halu kiinnittyä yhteiskuntaan, mutta heidän ei anneta tehdä sitä. Täällä heillä on yhteisö, johon kiinnittyä.

Kaikkien naisten talo aloitti toimintansa viime syksynä. Suurin osa kävijöistä on hakenut Suomesta turvapaikkaa, mutta joukossa on myös muilla tavoin oleskeluoikeutensa kanssa vaikeuksissa olevia. Päiväkeskus tukee myös paperittomia naisia perheineen. Suomen valkonauhaliiton hankkeeseen on palkattu kolme työntekijää.

– Toiminta on lähtenyt hyvin liikkeelle: ryhmät ovat suosittuja, ja vapaaehtoisia on löytynyt.

Talo on avoinna viisi tuntia joka arkipäivä.

Kaikkien naisten talo kuuluu Lastensuojelun Keskusliiton koordinoimaan Kaikille eväät elämään -avustusohjelmaan, jota STEA rahoittaa.

Tilanne on heikentynyt

Turvapaikan hakijoiden oikeusturvaa on kavennettu vuoden 2015 jälkeen.

Turvapaikkapuhuttelu

– Alkuhaastattelu on kaikkein tärkein, koska siinä pitäisi saada selvitettyä kansainvälisen suojelun tarve. Kun puhutteluun ei enää saa avustajaa, moni toivoo tuekseen edes vapaaehtoista, joka joutuu näin paikkaamaan valtion jättämää aukkoa, kertoo projektipäällikkö Minna Saunders Turun Kaikkien naisten talosta.

– Jos valtio panostaisi alkuvaiheeseen, vältyttäisiin pitkiltä prosesseilta.

Erityisasiantuntija Taina Martiskainen Lastensuojelun Keskusliitosta muistuttaa, että haavoittuvassa asemassa olevat turvapaikanhakijat – esim. kidutuksen tai muun väkivallan uhrit – ovat oikeutettuja oikeusavustajaan jo tässä vaiheessa:

– Haavoittuvassa asemassa olevien tunnistaminen on kuitenkin puutteellista.

Valitusaika

Valitusaikaa on lyhennetty kuukaudesta kolmeen viikkoon.

– Tämä voi johtaa siihen, ettei valitusta ehditä tehdä niin huolellisesti. Pahimmillaan kielteinen päätös johtuu huonosta valmistelusta. Muutos asettaa turvapaikanhakijat eriarvoiseen asemaan lain edessä muuhun väestöön verrattuna, sanoo Saunders.

Oikeusavustajan palkkio

Turvapaikan hakijoita oikeudessa avustaville lakimiehille maksetaan nykyään könttäsumma. Aiemmin palkkio määräytyi työtuntien mukaan.

– Uudistus ei huomioi tapausten eroja: jotkin ovat monimutkaisempia ja vaativat enemmän työtä. Nyt lakimiehillä ei välttämättä ole mahdollisuutta ottaa työläitä tapauksia, koska ne täytyy tehdä osittain hyväntekeväisyytenä. Valtion maksama palkkio ei riitä kattamaan työhön kuluneita tunteja, kuvaa Minna Saunders.

– Tämä vaikuttaa suoraan hakijan mahdollisuuksiin saada asiantuntevaa oikeudellista apua. Tarjolla on myös vähemmän päteviä avustajia, muistuttaa Martiskainen.

Oikeudellinen neuvonta

Myös oikeudellinen neuvonta on heikompaa kuin ennen.

– Turvapaikanhakijat eivät saa riittävästi tietoa oikeuksistaan vastaanottokeskuksissa, eikä hakijoita aina ohjata lainkaan oikeusavun piiriin, Taina Martiskainen huomauttaa.

”Mieluummin kuolen Suomessa kuin palaan Irakiin”

Annetaan irakilaisen matematiikan opettaja Shaymaan, 38, kertoa tarinansa.

”Lähdin kahden lapseni kanssa pakoon Bagdadista vuonna 2015. Mieheni oli hallituksen mustalla listalla, ja meitä uhkailtiin. Lapset näkivät, kun isä uhattiin tappaa, ja poika kärsii tästä yhä. Päätin, että lapset pitää saada turvaan, sillä miehen oli helpompi piiloutua yksin.

Matka oli vaikea. Tulimme Euroopan läpi Ruotsiin ja edelleen Turkuun. Olin helpottunut, kun pääsimme perille, mutta tuntuu pahalta olla niin kaukana perheenjäsenistä. On kauheaa jättää kotimaansa, mutta en tehnyt lähtöpäätöstä kevein syin.

Ensin asuimme hätämajoituskeskuksessa, sitten Pansion vastaanottokeskuksessa. Ystävien avulla löysin meille vuokra-asunnon Turusta. Nyt tytär ja poika ovat koulussa. He ovat oppineet suomea ja viihtyvät täällä hyvin.

Olen menettänyt paljon, esimerkiksi monia rakkaita ihmisiä. Ainut perheenjäsen, johon minulla on enää kontakti, on äitini. Hän elää Turkissa ja on hyvin sairas. Minulla on kova ikävä äitiä.

Suomessa lähimmät ihmiseni ovat ne, jotka ovat auttaneet minua. He tekivät vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa, ja meistä on tullut ystäviä. Koen heidät melkein siskoiksi.

Yksi ystävä järjesti meille asunnon, toinen tarjosi töitä. Teen osa-aikaisesti catering- ja siivouskeikkoja. Opiskelen myös suomea ammatti-instituutissa.

Näytän päällepäin vahvalta, mutta sisältä en ole. Olen huonossa kunnossa, kun en tiedä, mitä meille tapahtuu. Pelkään, mitä hallinto-oikeus päättää tekemästämme valituksesta. Olemme odottaneet päätöstä jo puolitoista vuotta. Ainoa asia, joka saa minut jaksamaan eteenpäin, on lapset.

Yhdeksänvuotias esikoinen näki unen, että saimme oleskeluluvan. Hän kysyi aamulla, onko se totta. Toivon, että saisimme jäädä tänne pysyvästi. Lapset saisivat käydä koulua ja opiskella.

Haaveilen, että saisin palata omaan ammattiini. Kaipaan luokan eteen, sillä olen aina rakastanut opettajan työtä. Se oli haaveammattini jo pikkutyttönä.

Kun saimme viime kerralla kielteisen päätöksen, romahdin. Itkin kolme kuukautta yötä päivää. Lääkäri määräsi masennus- ja unilääkkeitä. Vaikka olen nyt paremmassa kunnossa, en pysty vieläkään nukkumaan ilman lääkkeitä.

Yöt ovat pahimpia. Joka aamu olen kiitollinen, että on uusi päivä ja pääsen töihin, opiskelemaan tai Kaikkien naisten talolle unohtamaan hetkeksi murheeni.

Olen huolissani kahdeksanvuotiaasta kuopuksesta. Poika pelkää ja haluaa öisin tulla nukkumaan viereeni. Koulussa hän on kuulemma syrjäänvetäytyvä ja hiljainen, vaikka tykkää koulunkäynnistä, erityisesti matematiikasta. Olemme käyneet hänen kanssaan perheneuvolassa.

Pelko ei jätä hetkeksikään. Joka kerta, kun lähetän lapset kouluun, pelkään, että heille tapahtuu jotain. Kun olen erossa heistä, minulla on heitä valtava ikävä. Kun kohtaamme kotona, syleilen heitä kuin emme olisi tavanneet viikkoon, vaikka olemme olleet erossa vain neljä tuntia.

Mitä tapahtuu, jos päätös on taas kielteinen? Romahdanko? En pysty ajattelemaan asiaa. Irakiin palaaminen on mahdoton ajatus. Olen sanonut asianajajalleni, että mieluummin kuolen täällä kuin palaan sinne.”