Kasarin kellarit ja väkivallan uhka

Kun kellarissa on salaisuuksia, kirkkaassa päivänvalossakin leijuu hiljainen uhka

Olipa tunteisiin käyvä tämä uusi Munkkivuori-sarja! Nyt tarvitaan vähän sanoja tunteiden kaveriksi, että saan jäsennettyä itselleni ja sinulle, mikä tässä oikein kolahti.  Paitsi että sarja on kuvattu tuossa kotimme lähellä ja oman ostarimme kulmilla, se oli myös jonkinlainen tunnetason katsaus 1980-luvulle, varhaiseen lapsuuteeni. Oikeastaan sarjan kautta kurkistin maailmaan, jota lapsena toisinaan elin ja toisinaan katselin vierestä, vähemmistökulttuurin kasvatti kun olin. Mutta tuttua se oli, niin tuttua! 

Erityiskiitos ohjaaja Jani Volaselle huimasta työstä. Ei ulkoisten puitteiden, koukuttavan juonen, kiinnostavan hitaan kuvauksen tai äänimaiseman takia, vaan kaikkien näiden muodostamasta tunteiden ja ilmapiirien kuvaamisesta. Sarjassa on synkkä perusvire, mikä jo sinällään muodosti kiinnostavan kontrastin heleän kauniin kesäympäristön kanssa. Ehkä juuri tässä kontrastissa oli tavoitettu jotain syvälle käyvää, josta kasarin lapsi saa kiinni. 

Muistaakseni 1980-luku ei ollut minulle itselleni erityisen synkkä: tuntuu, että olin kesät lähinnä mökillä ja talvet koulussa tai koulun jälkeen Viisikoita ja Tarzaneita lukemassa, jos en ollut jäällä tai ladulla. Ihan mukavaa se oli. Mutta jotain leimallisesti ja kollektiivisesti synkkää koko tuossa vuosikymmenessä oli, ja se jokin oli täysimääräisesti valjastettu Munkkivuoren draamaan. 

Munkkivuori-sarjan avainsanat ovat minulle uhka ja kellari. 

Sarjassa on upean käsinkosketeltavasti kuvattu nuoren pojan maailmaa keskellä erilaisia uhkia. Aina joku vaanii. Jos ei tänään saa turpaan isommilta tai niemenmäkeläisiltä, viimeistään kotiovella humahtaa kehon läpi puhumattomuuden tiheä aalto, joka pyyhkii ilon ja pihaleikkien kepeyden. Sitä ei poista edes ostarin uusi Carrols avajaistarjouksineen. Sielläkin isommat jätkät etuilee. 

On suorastaan nerokasta, kuinka sarjassa kuvataan kerrostalon synkkää kellaria jonkinlaisena 1980-luvun tunnetilojen symbolina. En jaksa uskoa, että tämä metafora olisi syntynyt vain minun päässäni. En paljasta juonenkäänteitä, mutta ahdistavalla kellarilla on sarjassa merkittävä rooli. Se on kuin tuon ajan ja ihmisten kollektiivinen mieli: sinne ei saa mennä, sieltä kuuluu outoja ääniä, sitä tukahdutetaan väkivallalla, mutta silti aina sinne joku livahtaa. Mitä aikuisempi livahtaja, sitä ahdistuneemmin hän kellarissa käyttäytyy. Parhaiten siellä pärjää pieni lapsi, joka kohtaa kellarin oudot asiat vilpittömästi, niin kuin ne ovat. Muut eivät siihen pysty. Ja kun kellarissa on salaisuuksia, kirkkaassa päivänvalossakin leijuu hiljainen uhka. Mutta uhka ei puhu, se vain on ja tuijottaa. Ilman kasvoja. 

Lapsena en tietenkään tajunnut, että sota oli päättynyt vain 35 vuotta ennen syntymääni. Tai ymmärsin, mutten tajunnut tuon ajan lyhyyttä. Syntymähetkestäni oli sotavuosiin lyhyempi aika kuin tästä hetkestä syntymääni. Lämmin ja meitä lapsenlapsia rakastava isoisäni oli siis vain muutamaa vuosikymmentä aiemmin ollut tykkejä lataamassa Laatokalla, kotiseudullaan. Lopulta hän ilmeisesti aliravittuna sokeutui kuukausien ajaksi ja kotiutettiin jatkosodan loppuvaiheessa. Hän eli kuitenkin pitkän elämän, teki töitä, ei seonnut, ryypännyt tai hakannut läheisiään, toisin kuin moni aseveljensä. 

Sodan kauheuksien kokemuksista häviää henkilökohtaisen trauman ulottuvuus yleensä kolmessa-neljässä sukupolvessa ja ne muuttuvat sen jälkeen tapahtumina neutraalimmiksi, kirjoittaa professori Seppo Hentilä Pitkät varjot-kirjassaan, jossa hän käsittelee sodan muistamisen historiaa. Ei ihme, että Munkkivuoressa sota leijailee vähän kaikessa – puheissa, nuorena kuolleissa isissä, tukahdutetussa ja valloilleen päässeessä väkivallassa, vaikenemisessa, uskomisessa, mielen tuntemattomissa kellareissa. Sodan läsnäolosta tekee erityisen tiheän se, että sarjassa ei esiinny yhtään sotaveteraania, mutta sota on silti kaikissa. Lapsissakin. 

Omaa sukupolveani on kutsuttu terapiasukupolveksi ja totta onkin, että terapiakäyntien määrä on 2000-luvulla räjähtänyt. Luojan kiitos! Munkkivuori muistutti minulle upealla tavalla, millaista ylisukupolvista ja umpioitunutta tunnep***aa vielä omakin sukupolveni on joutunut kantamaan. Vain siksi, että isovanhemmat vastoin tahtoaan joutuivat vuosiksi keskelle väkivallan absurdeimpia eskalaatioita. On aikakin avata kellarin ovet, antaa kaikkien äänien kaikua ja tuulettaa oikein kunnolla. 

Kyllä kunnollisuuttakin silti kasarilla oli, siitä Munkkivuori myös muistutti. Nykyään tylsyys on aliarvostettua, mutta kasarin lapsilla oli oikein kunnolla tylsää. Enemmän autenttisuutta ja vähemmän artefakteja, niin sen pitäisi olla vieläkin. Ja irtokarkit pitäisi ostaa kappaleittain, pysyisivät kulutusmäärät pienempinä. Enkä panisi pahaksi, vaikka tuossa Munkkivuoren ostarilla olisi vielä oikea Carrols. 

Heikki Nenonen

Mirko ja Kaius ovat tekemättä mitään.