Painajaisista pitää kertoa

Öisen hiljaisuuden katkaisee huuto. Ville Tietäväinen kiirehtii kolmivuotiaan tyttärensä luo. Aino istuu sängyssä ja kertoo nähneensä pahaa unta. Isän kehotuksista huolimatta Aino ei halua puhua siitä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Aino Tietäväinen heräsi painajaiseen. Vanhempia se huolestutti.

– Se oli uutta, mietitytti, miten voimakkaaksi tämä vielä menee, muistelee Ville Tietäväinen neljä vuotta myöhemmin.

– Pelko ei oo kivaa, iskä, huomauttaa Aino.

Pelko ei oo kivaa, iskä.

Painajaiset olivat yleisiä ja toistuvia. Isä kehotti tytärtään kertomaan unista ja vakuutti, että se helpottaa oloa. Aino pelkäsi, että unet vain vahvistuvat. Vähitellen hän alkoi kuitenkin kertoa.

– Ihan kaikenlaisista unista, halusin tai en! nauraa Ville.

Tie lapsen mieleen

Ainon unet alkoivat kiinnostaa Villeä. Aikuisena hän ei aina käsittänyt, mikä niissä oli pelottavaa.

– Unet ovat ainoa tapa päästä lapsen pään sisälle suoraan. Niiden kautta saa tietää, mikä lasta pelottaa ennen kuin yhteiskunta tai media on ehtinyt kertoa, mitä pitää pelätä. Jos joku on oman itsen tuotosta, niin lapsen unet.

Villelle syntyi ajatus tehdä unista omakustannekirja. Mutta kun hän tuli maininneeksi ajatuksesta tutulle kustannustoimittajalle, tämä uskoi, että kirja voisi kiinnostaa kaupallista kustantajaa.

Aino ei pitänyt aluksi kirjaideasta.

– En tykännyt, että isä rupee unia selailemaan ja muistelemaan parin vuoden päästä, että oo, tollanen uni. Ne on mun unia!

Villen mukaan Aino on myöhemmin suhtautunut projektiin yllättävän avoimesti.

– Aino saa valita, haluaako osallistua haastatteluihin ja julkisiin tilaisuuksiin. Jos hän ei halua, minä hoidan esiintymiset, Ville kertoo.

”Voi hutasta”

Sarjakuvakirjaa isä ja tytär alkoivat piirtää, kun Aino oli täyttänyt kuusi vuotta. He lähtivät yhdessä Kreikkaan työskentelemään.

– Lomamatkasta tehtiin työlomamatka. Aino sanoi, että ensimmäinen työmatka, Ville kertoo. Taiteilijaresidenssinä eli ”taiteilupresidenttinä” toimi hotellihuone.

Perillä työparille tuli erimielisyyttä.

– Ainoa oli vaikea saada piirtämään, kun vieressä aaltoileva Välimeri houkutteli, sanoo Ville.

– Iskä piirtää aika omituisesti tai todellisesti. Mä tykkään aina hutasta, sanoo Aino.

Isä ja tytär sopivat, että Ainon pitää piirtää 45 minuuttia kerrallaan.

Iskä piirtää aika omituisesti tai todellisesti. Mä tykkään aina hutasta.

Villellä oli myös salattu motiivi kirjan tekemiselle: huono omatunto. Hän oli tehnyt edellistä sarjakuvaromaaniaan Näkymättömät kädet koko Ainon siihenastisen elämän ajan, viitisen vuotta. Ainakin toinen viikon kahdesta vapaapäivästä oli kulunut työhuoneella.

– Naiivisti ajattelin, että tehdään yhdessä. Mutta niinhän siinä kävi, että Aino teki omansa nopeasti, ja minä päädyin tekemään viikonloppuisin kirjaa työhuoneelle.

Villestä Ainon nopeat piirrokset ovat hienoja, koska niihin tuli kiireessä vain olennainen.

– Jos haluaa unet lopettaa piirtämällä, ei niitä tarvii tehdä tarkasti, voi hutasta, neuvoo Aino.

Tulipelko väistyy

Ainon mukaan painajaisunet ovat vähentyneet.

– Aika jännittäviä unia näen vielä, en pelkää, mut vaan jännittää. Joskus se on jopa hauskaa.

Yleisin aika nähdä painajaisia on 3–6 vuoden iässä, minkä jälkeen ne alkavat vähetä. Ville epäilee, että osittain tyttären pahojen unien väheneminen johtuu kasvamisesta, mutta uskoo yhteisen asioiden käsittelyn ainakin nopeuttaneen prosessia.

Aino on oppinut kääntämään pahat unet hyviksi.

– Jos on paha uni, jota en halua nähdä, yritän ja yritän ja saan sen paremmaksi.

Tai sitten hän herää ennen kuin hirviö syö.

– Mitä mä siel hirviön mahassa palasina enää tekisin? Sanoisin itelleni, et moi mun limaiset osani! sanoo Aino ja vilkuttaa kuvitteellisille osilleen.

– Aino alkoi antaa päihin niille örkeille, kertoo Ville.

– Aloin puolustamaan itseäni ja muita, sanoo Aino.

– Aloit ymmärtää, että ne oli unta. Luonnossakin menee niin, että jotkut eläimet pötkii pakoon ja jotkut alkaa tapella – niin kun nakkikioskilla. En kannusta siihen, mut henkisessä mielessä on hyvä puolustautua, selittää Ville.

Pelon kohtaaminen on oppi, joka ulottuu myös Ainon valve-elämään. Tulipelko alkoi Pikku Kakkosen opetusohjelmasta.

– Aino alkoi kammoksua kaikkea tuleen liittyvää. Hän näki toistuvasti myös painajaista tulesta, kertoo Ville.

Nyt hän on suostunut raapaisemaan tulitikun ja sytyttämään kynttilän – pelostaan huolimatta.

Nuori kirjailija unelmoi

Aino oli alun perin sitä mieltä, ettei Ville osaa piirtää unia millään tavalla. Tyttären mielestä kirjassa olisi pitänyt olla vain Ainon omia piirroksia. Vähitellen hän hyväksyi ajatuksen, että kirjan kuvat ovat isän tulkintoja, vaikka värisävyt olivatkin väärin.

Aino on WSOY:n nuorin kirjailija kautta aikojen.

– Ainolle on ollut ainutkertainen juttu, että hän on päässyt tekemään projektin. On nastaa, miten Aino on lämmennyt tälle ja ylpeänä näyttää mummille ja kaverille painovedoksia – ja selittää enemmän kuin kukaan jaksaa kuunnella, Ville sanoo.

Aino ei pidä projektia ainutlaatuisena. Hän pitää kirjailijanuraansa niin selvänä, että suunnittelee jo seuraavaa kirjaa, hyvistä unista.

Haastattelu keskeytyy, kun Aino haluaa kuiskata jotain isänsä korvaan. Ville paljastaa, että Ainoa kiinnostaa, koska kirjan ennakkopalkkio tulee. Aino kun säästää koiraa varten. Ville toppuuttelee, ettei ennakolla vielä koiraa saa, paitsi ehkä sekarotuisen.

– Otan sekarotusen. Ne on ihania.

Sarjakuvakirja lapsen painajaisista

Vain pahaa unta on kuvittajaisän, Ville Tietäväisen, ja tyttären, Aino Tietäväisen, yhteinen kirja, jossa kerrotaan Ainon painajaisista ja käsitellään Ainon painajaispelkoa. Pääosassa ovat isän ja tyttären yhteistyössä piirtämät, koko aukeamille avautuvat unimaailmat.

Vaikka Villellä on ollut viimeinen sana siihen, mitä kirjaan on päätynyt, Ainon eriävät mielipiteet on otettu mukaan.

Koskettavin kirja on lopussa, kun kasvavan lapsen mieli alkaa kokea maailmantuskaa. Aikuisen lukijan on helppo samastua vanhemman avuttomuuteen ongelmien laajuuden edessä.

Pienen lapsen painajaiset ovat jollain unenlogiikalla tutunoloisia. Ehkä me kaikki olemme nähneet samankaltaisia unia.