Hyppää sisältöön

Emona ja pomona

Työelämän kokoukset voivat uuvuttaa, mutta perhekokoukset ovat toista maata: sähäköitä tilaisuuksia, joissa käsitellään ihmiselämään läheisesti vaikuttavia kysymyksiä. Ne ovat myös oiva tilaisuus opiskella demokratiaa, kolumnisti Johanna Korhonen pohtii.
Julkaistu
Teksti Johanna Korhonen
Kuvat Katriina Roiha ja Heidi Söyrinki
Emona ja pomona

Lapsemme kutsuvat minua emoksi. Tästä syystä olen ehdottanut perheelle, että meille oivasti sopiva hallitusmuoto olisi emokratia. Se olisi monin verroin vaivattomampi malli kuin demokratia, joka turhan usein päätyy lukuihin 2–2.

Toistaiseksi emme ole paljastaneet perhekokousta mielellään johtavalle alakoululaiselle, että tasatilanteessa puheenjohtajan ääni periaatteessa ratkaisee. Kun tämä hänelle joskus kirkastuu, perheessä puhkeaa hallituskriisi. Joudumme vielä taannehtivasti perkaamaan lukuisia päätöksiä, joissa vanhempien äänet ovat epämääräisin perustein ratkaisseet pelin.

Työelämässä minua vaivaa keskivaikea kokous-adhd: En tahdo millään jaksaa tunnista toiseen venyviä tilaisuuksia, joiden asiasisältö usein on taantunut samaan pisteeseen kuin edellisessä kokouksessa. En jaksa kuunnella viidettä puheenvuoroa samoista teemoista, joita ne neljä ensimmäistäkin puhujaa jo jauhoivat.

Olen uupunut istumaan takakenolla siniharmaalla neukkarituolilla ja kuuntelemaan, kun joku lukee paperista ääneen virkkeitä, jotka kaikki ovat ehtineet lukea itsekseen jo moneen kertaan.

Perhekokoukset ovat toista maata. Niissä on sähäkkä tunnelma. Yleensä käsiteltävänä on suuria, periaatteellisia ja kaikkien elämään läheisesti vaikuttavia kysymyksiä.

Miten astianpesukonevuorot jaetaan. Onko kissanhiekan siivous työtehtävänä verrannollinen WC:n pesuun. Tunteeko joku itsensä roskapussiorjaksi. Pitäisikö ruoanlaittovastuita jakaa enemmän.

Ja budjetti! Osaan kuvitella maan hallituksen budjettikehysneuvotteluita jo sillä perusteella, miten meillä keskustellaan kioskillakäyntimomentin määräraha-anomuksista.

Isoisäni isoisä Ukkovaari eli Kainuussa ja oli perhekuntansa pelätty pomo. Hänen työtehostaan ja vaativuudestaan kerrottiin kylällä legendoja. Ukkovaari raatoi itse kovasti ja edellytti samaa muilta. Iltamyöhälläkin piti väsyneen emännän ryhtyä leipomaan, jos isäntä sen hyväksi katsoi. Vaimoja uupui viereltä niin, että emäntiä ennätti peräjälkeen olla kolme.

”Kamala diktaattori”, lapseni sanovat, kun kerron Ukkovaarista. Oikeassa ovat. Tuommoinen äijä ei 2000-luvulla pärjäisi enää missään perheessä ainakaan Suomessa. Meidän perhekokouksemme olisi hänelle käsittämätöntä pelleilyä.

Ihminen on pitkässä evoluutiossaan pärjännyt, koska on oppinut kaksi asiaa: toisaalta sopeutumisen, toisaalta asioiden muuttamisen. Sama valinta on jokaisen arjessa, työssä ja kotona, läsnä koko ajan. Missä asioissa sopeudun, missä haluan muuttaa olosuhteita tai vaikuttaa tapahtumien kulkuun? Yritänkö vain kestää puuduttavaa kokousta vai keksinkö, miten sen saisi tuloksekkaammaksi?

Demokratia edellyttää sivistystä, amerikkalainen filosofi Martha Nussbaum kirjoittaa. Sivistys ei tässä tarkoita oppineisuutta, vaan sydämen sivistystä: vastuunottoa ja välittämistä. Demokratia ei Nussbaumin mukaan voi toimia, jolleivät kansalaiset ole aktiivisia, tietäviä ja ajattelevia yksilöitä.

Sellaisiksi meidän pitää yrittää toisiamme kasvattaa, kaikenikäisten.

”Emo on tietysti välillä myös pomo”, puheenjohtajalapsi sanoo ystävällisesti. Testimielessä tehty emokratia-aloite on loppuun käsitelty.

kolumnikorhonen2_iso

Johanna Korhonen on toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.