Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Yksinhuoltajan rankka arki

27.03.2017

 

Vielä viikko, tasan viikko. Sitten tulee muutos, jota olen odottanut lähes kahdeksan kuukautta. Kärsivällisesti odottanut, ja välillä kärsimättömästi.

Helpottaa, ihan pian helpottaa. En meinaa uskaltaa uskoa, että enää on jäljellä vain viikko.

Kutsun itseäni yksinhuoltajaksi, vaikka minulla on mies. Hyvä mies. Hyvä isä. Rakastava, ahkera, luova, hyvä organisoija, auttamishaluinen, huolehtiva voi miten pitkän listan saisinkaan!

Hän työskentelee alalla, jossa tehdään projektikohtaisia töitä, suomeksi pätkäduunia. Pätkien ulkopuolella hän tekee omia projektejaan ja noudattaa normaalia työaikaa. Silloin me elämme suhteellisen normaalia perhe-elämää, lapsi ja kaksi vanhempaa. Molemmat vanhemmat kantavat kortensa kekoon, huoltavat erityistarpeista lasta, ovat saatavilla tarpeen mukaan.

Sitten ovat nämä pätkät. Mies katoaa perheestä. Hänen alallaan ei noudateta työaikalakia ja työstressi on valtava. Pisin yhtäjaksoinen työputki tämän rupeaman aikana kesti 20 päivää, 12-18 tuntia vuorokaudessa täynnä hektistä toimintaa, ylikuormaa, kovaa stressiä.

Tunnen huolta mieheni fyysisestä ja psyykkisestä jaksamisesta.

Meillä ei ole juurikaan auttavia läheisverkostoja pääkaupunkiseudulla, joten pätkän alkaessa minä vain terästäydyn. Päätän viedä lapsen ja itseni tästä koetuksesta läpi. Jätän epäoleelliset asiat ja työnnän omat tarpeet sivuun. Vien auton huoltoon, renkaanvaihtoon ja pesuun. Tartun vasaraan ja ruuvimeisseliin ja kokoan uuden huonekalun. Kannan uunipuut, kauppakassit ja kissanhiekat. Taistelen reistaavan tietokoneen toimintakuntoon. Pesen pyykit, laitan märättömästi ruokaa, ruokin lapsen ja kissat, lapioin kissanjätöksiä, vien roskat, kierrätän. Maksan laskut, hoidan wilmaviestit ja kaikki lapsen erityistarpeista johtuvat asiat. Kuljetan lasta, opetan, autan läksyissä, olen hänen tahtonsa hankalissa asioissa. Siivoan. Pelaan iltaisin Inkan aarretta naapurinlasten kanssa. Nukahdan sohvaan, vaikka lapsi on vielä ulkona. Käyn äidin luona maalla, opastan lapsen pimeässä videopuhelun avulla kotiin, lämmitän kaakaota ja luen hänet uneen. Kaadun sänkyyn. En aina jaksa pestä tukkaani. Kirjoitan. Jätän reippailulenkin väliin.

Ihailen ja kunnioitan oikeita yksinhuoltajaäitejä aivan valtavasti. Myös erityislasten äideissä on monta sellaista. Haluaisin ojentaa jokaiselle ruusun. Minun yh-kauteni sentään päättyy aina aikanaan. On jokin ajankohta, johon tähdätä. Vaikka se olisi kaukanakin, se on siellä, jossain, odottamassa. Se tulee, kun vain pinnistää nyt.

Usein, kun on ollut kaikkein rankinta, olen vain istunut alas ja puhutellut itseäni ystävällisesti, pitänyt katseeni syrjässä pölyä keräävistä nurkista, lapsen vaatemyttykasoista, kissanhiekasta eteisen lattialla ja kertonut itselleni, että minä jaksan vielä jonkin aikaa. Ettei ole mitään hätää. Että olemme elossa ja pärjäämme kyllä. Tärkeintä on rakastaa ja kaiken ei tarvitse olla tiptop. Tälle vaiheelle tulee loppu.

Ja nyt, kun loppu on niin lähellä, sain tänä aamuna kuulla, että seuraava pätkä alkaa kesä- tai heinäkuun alussa. Siirsin ajatuksen seuraavasta sukelluksesta toistaiseksi syrjään. En jaksanut ajatella niin pitkälle. Yritän ensin päästä pintaan ja saada happea.

Onneksi kesään on vielä aikaa. Ensin on kevät.

2 vastausta artikkeliin “Yksinhuoltajan rankka arki”

  1. Nimetön sanoo:

    Kuulostaa niin tutulta. Mä olen joka toinen kuukausi “sinkkuäiti” ja joka toinen kuukausi isä on kotona. Viime keväänä pyöritin kotia 5 kuukautta yksin. Illalla kyllä miettii sohvalle kallistaessa, että eikö isä voisi jo huomenna tulla kotiin. Onneksi isovanhempi asuu lähellä ja saan apua häneltä.

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos palautteestasi! Vain toinen yh ymmärtää… Voimia sinulle raskaaseen arkeen! Hienoa kuitenkin, että selvisit 5 kuukauden putkesta! Onneksi on tuo isovanhempi! Tsemppiä!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »