Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Tasan tarpeen ja taitojen mukaan

15.06.2017

 

Toukokuun lopulla blogeissa mietittiin tasa-arvon toteutumista perheissä ja kasvatuksessa. Kiikkuva kirjapylly blogin Maija aloitti postauksessaan  Laatuarkea isän kanssa. Aluksi ajattelin jättää koko aiheen väliin, koska tuntui, että olemme niin erilainen perhe biologisiin perheisiin nähden. Tasa-arvo ei meillä toteudu ainakaan niin kuin se usein nähdään: että työ ja lapsenhoito jakautuvat tasan vanhempien kesken. Meillä lapsenhoito ja lapsen asioiden hoito on ollut ja on edelleen enemmän minun kontollani, kun taas mieheni huolehtii enemmän toimeentulosta. Puhun nyt painopisteestä, molemmat teemme kyllä molempia asioita.

Luulen, että ensimmäinen tekijä, joka on lähtenyt viemään asioita tähän suuntaan, on saattanut olla pitkään kestänyt lapsettomuus. Raskaus, synnytys ja imettäminen ovat hyvin fyysisiä asioita, nimenomaan naisen kannalta, ja kyllä niiden kokematta jääminen riipaisevat enemmän naista kuin miestä. Luulen en väitä tietäväni. Ihan pientäkin lastahan voi isäkin kyllä pitää lähellään, kuten Emilian pesue blogin postauksen Mites se tasa-arvo meillä menee  kuvista hyvin näkee.

Adoption kautta perheeksi tulemista on yleisesti tässä mielessä pidetty tasa-arvoisempana. Ja onkin hyvin paljon adoptioperheitä, joissa tasa-arvo toteutuu yllä mainituissa asioissa ihan täysin, kenties suurin osa on tällaisia. Tunnen itsekin monia.

Minä olen meistä ehkä kesyyntyneempi sen ajatuksen kanssa, että lapsi on hyvin tarvitseva ja läsnäoloa vaativa. Kesyksi tulo asian kanssa alkoi jo adoptioneuvonnassa ja loput kesytyksestä on tehnyt lapsi itse.

Jo Kiinassa tyttö ja hänen tarpeensa imivät meitä siihen suuntaan. Lastenkodissa hän oli kolmen vuoden ajan saanut hyvin vahvan mallin siihen, että naiset hoitavat ja ovat ylipäänsä niitä, jotka ovat tekemisissä lasten kanssa. Hoitajat ja lääkäri olivat naisia, päiväkerhoa pitivät nuoret tytöt. Luultavasti lapsemme oli kolmen ensimmäisen vuotensa aikana tavannut lähinnä naispuolisia aikuisia, tai ainakin tottunut saamaan vain heiltä apua ja tukea sikäli kuin sitä keltään aikuiselta oli ylipäänsä saanut. Lapsi tuntui hakeutuvan luonnostaan minun syliini ja siihen hoitajat hänet helpommin luovuttivat.

Pihalla kyllä norkoili muutama mieskin: autonkuljettajia ainakin ja jossain toimiston näkymättömissä lastenkodin johtaja. En voi sanoa kirjoittavani nyt varmaa faktaa mehän vierailimme siellä vain yhden päivän. Sellainen kuva meille kuitenkin voimakkaasti välittyi.

Tässä on nyt ehdottomasti mainittava, että kun nukutimme lasta ensimmäisen kerran hotellihuoneessa hänet juuri saatuamme, hän ei millään nukahtanut, kun minä kannoin, vaan itki ja parkui lopettamatta ollenkaan. Kun mieheni otti hänet syliinsä ja tallusteli edestakaisin hitellihuonetta, huuto vähitellen lopahti ja lapsi vihdoin nukahti. Mieheni onnistui siitä huolimatta, että lapsi ei tietenkään ollut tottunut kantamiseen, koska lastenkodissa yhdellä hoitajalla oli ollut huolehdittavanaan suuri joukko kolmevuotiaita.

Kolmas ja naulitsevin tekijä on varmaan työelämä Suomessa. Aloilla, joilla työskentelemme, työntekijä ei voi vaatia kaikkia hänelle lain mukaan kuuluvia oikeuksia, jos haluaa jatkossakin saada töitä. Kiinaan lapsen hakuun mieheni pääsi, mutta kuukauden isyysvapaata hän ei voinut pitää. Jäin heti yksin lapsen kanssa. Ja niin hän alkoi kiintyä minuun erittäin tiukasti.

Neljäs tekijä on lapsen erityiset tarpeet, jotka ovat adoptiolapsilla hyvin yleisiä. Monilla on jokin piirre tai useampikin, joka tekee heistä erityisen, tavalla tai toisella.

Olen aikaisemmin maininnut kuuluvani useaan facebookin vanhemmuusryhmään. Liityin taas äskettäin uuteen, jossa erityistarpeisten lasten vanhemmat tukevat toisiaan. Jäseniä oli yli tuhat kaikki äitejä! En muista yhtäkään miesjäsentä mistään muustakaan ryhmästä.

Erityistarpeisten lasten perheissä suurempi vastuu lapsen eteenpäin viemisessä näyttää lankeavan äideille, ainakin tiedonhaun ja sosiaalisten verkostojen rakentamisen osalta. Äidit selvästi hoitavat sitä sarkaa isiä enemmän. Miehet tekevät varmasti naisia enemmän muita asioita perheen eteen. Niin ainakin meillä.

Lähdenkin tästä keittiöön. Mieheni, joka tuli tänään epätavallisen aikaisin töistä kotiin, sai juuri ruuan valmiiksi ja huuteli syömään.

Se tekee, joka ehtii tai osaa parhaiten siinä meidän perheen tasa-arvoperiaate.

Yksi vastaus artikkeliin “Tasan tarpeen ja taitojen mukaan”

  1. Mukanakulkija sanoo:

    Ja kyllä kai meillä on yhä lujassa nämä perinteet: edelleen nainen on se ”pehmeämpi” ja mies se joka ei näytä tunteita. Jossain selkäytimessä tai piilotajunnassa vaikuttamassa. Mutta hieno tasa-arvoperiaate, ja uskon että se yleistyy perinteistämme huolimatta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *