Adoäidin elämää

Huhtikuu on kuukausista julmin?

20.04.2017

 

Tämän kevään huhti-toukokuun, ehkä huhti-kesäkuunkin piti olla lähes lomaa, paljon yhteistä aikaa puolison kanssa, isän ja lapsen yhdessäoloa, perheaikaa. Piti rentoutua, palautua pitkään kestäneestä stressistä, että jaksaisi ottaa vastaan uuden rankan jakson.

Juuri ennen maaliskuun loppua, jo ennen kuin miehen edellinen työsuhde loppui, sain tietää, että  hänen seuraava työrupeamansa alkaakin heti vapun jälkeen. Apua!, oli ensimmäinen ajatukseni. Uusi työsuhde veisi hänet osaksi aikaa myös muualle Suomeen. Voi ei!, oli toinen ajatukseni.

 

Pakottauduin sietämään asiantilaa. Pakko mikä pakko. Eniten huolettaa ja säälittää mies. Hänellä on työsuhteiden välissä vapaata vain 24 päivää viikonloput mukaan lukien. Edellisen stressirupeaman aiheuttamat painajaiset jatkuivat ainakin tälle viikolle asti. Nyt en ole aamuisin enää uskaltanut edes kysellä unista.

Minulla oli ajatus, että viettäisimme pitemmällä vapaajaksolla, joka piti olla, paljon aikaa luonnossa. Se rentouttaa. Unen laatu paranisi, ehkä. Sitä me olemme ennenkin harrastaneet. Tekisimme jonkin piipahduksen ulkomaille, edes vaikka Berliiniin. Teneriffastakin olin haaveillut… Mutta ei. Mies teki huhtikuun ensimmäisen viikon töitä ja minä toisen, pääsiäsviikon. Sen jälkeen koko ajanlaskuni meni sekaisin. Tämän viikon alussa luulin, että vappu on jo ensi maanantaina. Mies meni työhuoneelleen. Olin tuskissani: miksi hän ei ole minun kanssani, miksi hän uhraa ajatuksiaan joille on niin vähän aikaa omille projekteilleen nyt tässä välissä? Eikö hän käsitä, että lepo ja rentoutuminen ovat nyt kaikkein tärkeintä, ja me, tyttö ja minä, meidän perhe.

 

En kysellyt hänen ajanviettonsa perään enkä huomautellut. Kai hän itse tietää, aikuinen mies. Eri ihmisille eri asiat ovat rentouttavia. Tiedän rauhan, joka siellä työhuoneella vallitsee. Sen on rentouttavaa paikka olla, jos ei ole kiiretöitä. Siellä eivät astiat kalise alakerrassa eivätkä lasten äänet kuulu niin kuin minun korvissani tälläkin hetkellä. On hänellä oikeus rauhaansa.

Ei ole ollut helppoa olla hiljaa. On hetkiä, jolloin sisälläni huutaa. Älä nyt sitä astianpesukonetta rupea täyttämään, kerää sinä voimia! Nuku pitempään, ei sinun tarvitse, kyllä minä kissanoksennukset voin pyyhkiä! Minulla on koko kesä aikaa olla vapaalla, minun ei tarvitse tanssia kenenkään pillin mukaan, kun vain lapsen hoidan. Sitten ymmärrän vähitellen, että tavallinen arkikin voi rentouttaa, kun on ollut aina poissa kotoa.

Mutta tämä outo mykkyys? Se minua vaivaa. Kohtelen miestä kuin ohuenohutta posliinikuppia. Eikä hän hapuileviin, huolehtiviin kysymyksiini mielistykään. Tämä vaikeneminen olennaisesta on erilaista kuin ennen. Aina on puhuttu, aina on voinut sanoa, mitä ajattelee.

 

Vaikeina hetkinä mieleen hiipivät ne monet adoptiopariskunnat, jotka ovat eronneet. Tunnen ja tiedän niitä niin paljon. Niin monia sellaisia, joista aina ajatteli, että nuo nyt ei ainakaan eroa.

Adoptiovanhemmuus on noin sata kertaa kuormittavampaa kuin biologinen. Adoptiolapset ovat aina erityistarpeisia ja toiset ovat vielä erityistarpeisempia, niin äärimmäisyyteen asti kuormittavia, että vievät vanhempansa sellaisille jaksamisen hämärille äärialueille, joilla ihminen ei enää ole sama kuin ennen ja joilla mikään entinen käsitys minusta ja sinusta, puhumattakaan meistä, ei enää päde. Vähemmästäkin erotaan.

Meitä niin kuin varmasti monia muitakin adoptiovanhempia vaikeudet taas ovat hitsanneet entistä tiiviimmin yhteen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Elämästä ei koskaan tiedä.

Synkät, levottomat, huolentäyteiset ajatukset pyörivät tuon tuosta päässäni. Suuri helpotus on kuulla, että vappuun on vielä yli viikko. Kokonainen viikko vielä! Se ei ole kovin paljon, mutta vielä on aikaa olla yhdessä perheenä. Ei kannata synkistellä, se ei vie eteenpäin. Paras ottaa päivä kerrallaan ja antaa toivolle ja hyville asioille mahdollisuus.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *