Anna eksyi auttamisviidakkoon

– En yhtään ihmettele, miksi nuorten maksuhäiriömerkinnät ovat nousussa ja miksi monet nuoret jäävät kodittomiksi, sanoo Anna, 21.

Hän muutti soluasuntoon 16-vuotiaana aloittaessaan opinnot Espoossa. Äiti maksoi hänen vuokransa ja elämisen siihen asti, kun Anna täytti 18. Kun Anna tuli täysi-ikäiseksi, hänestä tuli yhdessä yössä aikuinen – ja sosiaalitoimiston asiakas.

– En tavannut Espoon sosiaalitoimistossa koskaan yhtäkään sosiaalityöntekijää. Täytin vain joka kuukausi toimeentulotukihakemuksen. Kukaan ei neuvonut, miten tukia haetaan ja mihin olen oikeutettu. Aina kun täytin jonkin hakemuksen, jotain puuttui tai olin täyttänyt jonkin kohdan väärin, muistelee Anna, joka neuvoo nyt kavereitaan, jotka ovat vasta muuttaneet pois kotoa.

Kun Anna muutti 19-vuotiaana Helsinkiin, hän sai oman sosiaalityöntekijän.

– Hän oli hyvin tiukka. Kun halusin puhua elämästäni, hän sanoi, ettei ole terapeutti eivätkä ne asiat kuulu hänen työhönsä. Yritin saada toisen sosiaalityöntekijän, mutta perusteeksi ei riittänyt, että henkilökemiamme eivät kohdanneet. Tunsin menettäväni sosiaalitoimistossa ihmisarvoni.

Anna on kaunis, tyylikkäästi pukeutuva nuori nainen. Hän on älykäs ja ilmaisee itseään selkeästi. Ehkä juuri näistä syistä hänen oli vaikea saada apua, kun hän sairastui masennukseen 19-vuotiaana.

– Lääkkeitä kyllä tarjotaan, mutta olisin halunnut puhua jonkun ammattilaisen kanssa. Se onkin ollut vaikeaa. Eräs lääkäri sanoi minulle, etteivät masentuneet jaksa käyttää huulipunaa.

Ei masentunut käytä

huulipunaa.

Masennuksen hoidossa on paikkakunta- ja terveyskeskuskohtaisia eroja. Annan Espoossa asuva ystävä mainitsi masennuksesta lääkärille vain kerran ja sai heti mukaansa kattavan infopaketin siitä, miten omaa vointia voi kartoittaa ja mistä saa apua.

Pari vuotta sitten avattiin valtakunnallinen Nuorten mielenterveystalo.fi -nettipalvelu, josta löytyy asiallista ja luotettavaa tietoa nuoruusiän tyypillisimmistä psyykkisistä ongelmista, niiden tunnistamisesta ja hoidosta sekä sopiviin palveluihin ohjautumisesta.

Anna esittää rakentavaa kritiikkiä palvelun kehittäjille:

– Palvelussa on tietoiskuja siitä, millaisia mielenterveyden ongelmia on olemassa. Ei kauheasti auta, jos kerrotaan, mitä kaikkea sinussa on vikana. Nuoret tarvitsevat enemmän vertaistukea, konkreettisia neuvoja ja inhimillistä lämpöä.

Anna muistuttaa, että nuoret imaisevat psyykkiset diagnoosit osaksi minäkuvaansa. Siksi diagnoosivetoinen lähestymistapa kannattaisi kyseenalaistaa.

– Kun sairastuin, määrittelin itseni masentuneeksi nuoreksi, ja sairaudesta tuli iso osa minua. Se ei ollut hyvä alku aikuiselämälle.

Kun Anna pyysi äitiään soittamaan puolestaan sosiaalitoimistoon tai Kelaan, asiat kääntyivät parhain päin.

– Mutta olin jo täysi-ikäinen. Miksi en saanut tarvitsemaani tukea omin päin? Mietin monesti, miten pärjäävät ne nuoret, joilla ei ole vanhempia tukenaan.

Annasta tuntui, että häntä palloteltiin luukulta toiselle.

– Kelassa sanottiin, että asia kuuluu TE-keskukseen. Sieltä kerrottiin, että olen saanut väärää tietoa, että se on Kelan asia. Sain lukuisia kertoja myös virheellisiä työntekijöiden puhelinnumeroita.

Anna kertoo kaveripiirissä huomanneensa, että Kelassa katoaa huomattavan paljon sinne lähetettyjä liitteitä.

– Se kaikki on uuvuttavaa – varsinkin jos on masentunut, eikä ole kokemusta, miten asioita pitäisi hoitaa. Ei parikymppinen voi vielä kaikkea tietää.

Anna huomasi kavereidensa kanssa jutellessaan, että nuoren sosiaalitoimistossa saama kohtelu riippui paljon paikkakunnasta ja sosiaalityöntekijästä. Joillekin sosiaalitoimisto oli maksanut kuntosalikortin ja matkalippuja.

– Jos nuori oli ollut lastensuojelulaitoksessa, kaikki sujui ja nuori sai tarvitsemansa tuen. Mutta jos perhe ei ole ollut lastensuojelun asiakas, juuri mikään ei suju. Vain pakolliset tuet myönnetään, mitään muuta apua ei saa.

Vuosi sitten Anna löysi Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-keskuksen, joka auttaa nuoria vahvistamaan elämänhallintaansa.

– Koin, että Vamoksen työntekijä välitti minusta. Sain toivoa siitä, että on ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Ymmärsin, etten ole ainut nuori vailla töitä ja opiskelupaikkaa.

Anna ei ollut ostanut uutta talvitakkia moneen vuoteen. Vamoksessa neuvottiin, että siihen voi saada toimeentulotukea. Annan oma sosiaalityöntekijä oli toista mieltä.

– Kerroin, että Vamoksessa neuvottiin näin, ja takin osto olikin yhtäkkiä ihan ok. Siihen löytyi toimeentulotuen laskentaohjelmasta oma kohtakin, 60 euron tuki.

Anna kävi Vamos-keskuksessa päivittäin: hän sai unirytminsä kuntoon ja alkoi motivoitua asioidensa hoitamiseen.

– Kävimme läpi arki-elämään liittyviä perusasioita ja harjoittelimme itsensä kuuntelemista rentouttavien harjoitusten ja joogan avulla. Enää en käy Vamoksessa, mutta tiedän, että siellä on ihmisiä, jotka auttavat ja kuuntelevat tarvittaessa.

Annan nimi on muutettu.

www.vamosnuoret.fi/

Pillerin kanssa ei voi puhua

Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen tunnistaa Annan kuvaamat ongelmat sosiaali- ja terveyspalveluissa.

– Hakijan täytyy olla keski-ikäinen ja akateemisen loppututkinnon suorittanut, jotta löytää esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen nettisivuilta apua kuntoutuspsykoterapiaan hakeutumiseen, Tikkanen väittää ja painottaa, että nuorten pitäisi saada apua helposti, yksinkertaisesti ja mieluiten ilmaiseksi.

Sosiaalipalveluiden hahmottaminen on vaikeaa.

Kun Kelan verkkopalvelusta hakee tietoa psykoterapian palveluntarjoajista, tieto on Tikkasen mukaan kovan hakemisen takana.

– Kun palveluntarjoaja-haun löytää, tarjoaa se esimerkiksi pääkaupunkiseudulla 806 psykoterapeutin nimet ja puhelinnumerot! Palvelusta ei löydy tietoa psykoterapeuttien pohjakoulutuksesta eikä vapaista ajoista. Psykoterapiaan hakeutujan pitäisi soitella summamutikassa psykoterapeuteille. Olemme huomauttaneet Kelaan asiasta ja toteuttaneet Psykologiliiton Psyli.f i-palveluun oman psykoterapeuttihaun, Tikkanen kertoo.

Kelan projektipäällikkö Päivi Väntönen kertoo, että Kela on parhaillaan kehittämässä nuorille suunnattua kampanjaa.

– Kampanjasivuille tullaan kokoamaan kaikki kuntoutuspalvelumme nuorille. Sieltä saa tietoa esimerkiksi siitä, miten Kelan kuntoutuspsykoterapiaan hakeudutaan. Sivut avataan tänä keväänä.

Jos nuori miettii, voisiko psykoterapia auttaa, hänen kannattaa hakeutua lähimmän ammattilaisen luo. Se voi olla oppilaitoksen psykologi, kuraattori tai opinto-ohjaaja. Ammattilainen auttaa kartoittamaan tilannetta ja neuvoo, millainen apu on tarpeen.

Elokuussa tuli voimaan oppilas- ja opiskelijahuoltolaki, jonka mukaan kaikilla perus- ja esiopetuksen, lukioiden ja ammattioppilaitosten oppilailla on oikeus päästä seitsemän päivän sisällä psykologin tai kuraattorin puheille.

Tuomo Tikkasen mukaan monissa ammattioppilaitoksissa ei ole psykologin palveluita.

– Niissä oppilaitoksissa, joissa ei ole psykologia, haetaan apua vaikka toisesta koulusta.

Ammattikorkeakoulujen opiskelijat ovat Tikkasen mukaan väliinputoajia, sillä lakiuudistus ei koske heitä. He eivät myöskään kuulu korkeakouluopiskelijoiden terveydestä huolehtivan Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiön psykologi- ja psykoterapiapalveluiden piiriin. Psykologeja työskentelee Tikkasen mukaan ammattikorkeakouluissa hyvin vähän.

– Noin 10–20 prosenttia nuorista voi joskus tarvita psykologin apua. Pelkät mielialalääkkeet eivät auta. Pillerin kanssa ei voi puhua.

Lisää kopinottajia!

Valtiotieteiden tohtori Anne Määttä on tutkinut syrjäyttämistä ja poiskäännyttämistä sosiaalipalveluissa. Hänestä sosiaalipalvelut ovat liian monimutkaisia nuorille. Niiden hahmottaminen on haastavaa kenelle tahansa – ja erityisesti heille, jotka niitä eniten tarvitsevat.

Pahimmassa tapauksessa nuorella voi olla tarkkaavaisuus- ja hahmottamisvaikeuksia, psyykkisiä ongelmia sekä pulmia opinnoissa, työllistymisessä ja asunnon saannissa. Perhesuhteetkin voivat olla tulehtuneet ja tukiverkko olematon.

– Kukaan ei hoida nuoren asioita kokonaisuutena. Terveyskeskusten, koulujen, terveydenhoitajien, TE-keskusten ja Kelan virkailijoiden pitäisi olla kopinottajia, jotka osaavat hahmottaa nuoren tilanteesta kokonaiskuvan. Osalla työntekijöistä on suurempi halu ylittää byrokratian esteitä ja auttaa nuorta.

Kopinottajalla on vahva ammatillinen osaaminen ja asiantuntemus: hän näkee palvelujärjestelmän kokonaisuuden ja tietää, mitä toimijoita kentältä löytyy. Hän ei tyydy neuvomaan, vaan lähtee yhdessä nuoren kanssa selvittämään asioita ja ottaa hänen puolestaan yhteyttä viranomaisiin. Kopinottaja ymmärtää, ettei nuorella ole voimavaroja lähteä selvittämään kokonaisuutta yksin.

Moni ammattilainen on kuitenkin tietäen tai tietämättään torjuja ja poistyöntäjä.

– Sellainen sanoo, ettei tämä ole paikka, joka sinua auttaa. Kopinottaja sanoisi, että minä autan osaltani ja saatan sinut eteenpäin.

Missä mennään pieleen?

Kun tuki on leimaavaa ja hakeminen monimutkaista, nuori ei välttämättä hae tukea tai apua lainkaan, vaikka hänellä olisi siihen oikeus.

Syyperusteisuus, tulosidonnaisuus, tarveharkinta, etuuksiin liittyvät sanktiot ja harkintavalta. Tuen hakijan tulee täyttää lukuisia kriteerejä, jotta hän pääsee tuen piiriin. Jos ihminen ei kykene toimimaan vaaditulla tavalla, hän jää tarvitsemansa avun ulkopuolelle.

Toimisto- ja sektorikohtaiset säännöt. Viranomaisella on henkilökohtaista valtaa, mutta etuuspäätöksiä ohjaavat myös toimistokohtaiset viralliset ja epäviralliset säännöt sekä toimintamallit. Etuuksista päättäessään viranomainen käyttää valikoivaa valtaa, joka rakentuu henkilökohtaisen, toimistokohtaisen ja viranomaiskohtaisen vallanilmaisun yhteisvaikutuksena.

Päätöksenteon pirstaleisuus. Perusturvaan liittyviä päätöksiä tehdään monissa toimipaikoissa ja niitä tekevät useiden ammattikuntien edustajat. Pirstaloitunut järjestelmä koostuu itsenäisiä päätöksiä tekevistä erillisistä toimijoista, joiden välillä ei välttämättä ole minkäänlaista vuorovaikutusta. Silti yhden viranomaisen antama lausunto tai etuuspäätös määrittää muiden viranomaisten myöhempiä lausuntoja tai päätöksiä.

Anne Määttä: Perusturva ja poiskäännyttäminen. Diak 2012.